"Ja emälampaankin saparon alta sitä tulla papattaa tuommoista papua", pisti Jussi siihen entistä ilkeämmin ja myrkyllisemmin. Änkkä-Antti siitä kiivastui lopullisesti, sieppasi miltei tyhjän kalasäkkinsä olallensa ja lähti pois nopeasti, säkki suorana selässä, uhitellen lähtiessänsä:
"Minä lähden po… po… po… po… po… pois!"
"Popota, popota vain matkaasi!" ärsytti siihen Jussi Puranen ynseänä, halveksivasti, täyttyi ylenkatseesta ja kuului vieläkin äännähdys, Rämekorven kansallisin, äärimäisen ynseyden ilmaisu ja sitte istui hän taas sisukkaana, niin täysinäisenä kuin synnin tähden ahdistuksiin joutunut ihmismieli.
Tovin istui hän niin, nousi sitte hänkin, viskasi seipään kauvas ryteikköön ja lähti astua mullittelemaan kotiansa kohti.
* * * * *
Päivä alkoi jo kallistua iltaa kohti. Rämekorven suopurnut huoahtelivat jo viileyttä. Hongikossa soi kaiku heleämpänä, iltapäivän äänellä. Varikset näyttivät mietiskelevämmiltä ja suot autiommilta, kun hän painoi kotiansa kohti.
Ja mitä likemmä mökkiänsä hän saapui, sitä täydellisemmin hän äkämystyi. Hän äkämystyi jo kaikille sekaisin, puolueettomasti. Kerta toki jaksoi hän vielä erottaa vaimonsa Karoliinan muista: Kotiveräjällä hän näet muisti sen aamupäiväisen kertomuksen siitä "onnenhyrrästä", sydäntyi siitä häneen ja vannoi Karoliinaa uhkaillen:
"Mutta yritähän nyt, kun olet jo vihitty, niin näet, kuka se on vaimon pää ja kuka se on Jussi Puranen tässä talossa!"
Eikä sisu tahtonut antaa mennä oitis tupaan. Hän puuhaili hetkisen pihalla, ikään kuin toivoen Karoliinan tulevan häntä kutsumaan, vaikkapa kahvia juomaan. Hän odotti sitä kuten lapsi äitinsä sovitteluja, odotti, mutta turhaan.
Vihdoin hän läksi tupaan. Karoliina veisteli siellä pärehalosta sytykelastuja. Jussi Puranen katsahtaa muljautti tuohon vankanpuoleiseen pärehalkoon, ja sekö vai muu lie vaikuttanut häneen niin tyynnyttävästi, että hän istahti äänettömänä penkille, samalle paikalle josta oli lähtenyt, ja painui entiseen asentoonsa.