VI
Oikeastaan hänellä, hääpäivän sankarilla, oli nyt jo nälkä. Olihan päivällinenkin jäänyt syömättä ja odotti yhä pöydällä, ja nyt oli jo illallisen aika. Mutta ei hän vain voinut työntyä pöydän taakse. Semmoinen tuntui samalta kuin tunnustaa itsensä, oma sisunsa voitetuksi. Samapa sitte, oliko voittajana oma vaimo tai muu maailma. Ei liioin Karoliinan sisu antanut kehoittaa häntä syömään.
Mutta torailu oli hiljaksensa edistynyt, Jussiltahan se tosin kävi ylen hitaasti, mutta toki siksi, että vireillä pysyi. Ja minkä se hitaudessansa menetti, sen voitti se katkeruudessansa. Kyntöhärkä teki aivoissa lujaa työtä.
Ja aivan itsestänsä oli se tora alkanut. Jussi jauhoi mukamas äskeistä aviorikosasiaa. Karoliina puolustautui ja Jussi antoi vastoin parempaa tietoansa hänen olla juuri siinä luulossa, että hän oli mustasukkainen. Olihan silloin niin otollinen tilaisuus jauhaa Hyväkkäästäkin.
Ja lopulta tuskastui jo Karoliina tyyten, Kuka nyt voikaan moista kestää koko päivän. Vanha, totuttu aviotapa oli hänellä apuna. Hän pani jo kovan lujaa vastaan. Kerran hän jo riiteli ja paasasi hyvän tovin aivan kovana ja lopetti pauhaten:
"Sattuuhan tuota nyt riitaa ja toraa elämässä jokaiselle, mutta kun nyt satuttaa sen juuri täksi vihkimispäiväksi, jota ei ole toki mustalaisenkaan almanakassa torapäiväksi merkitty!"
Niin todellakin, ynseänä lisäsi hän halveksuen:
"Niin, tämä nyt vasta mies on!"
Ja hän ryhtyi karttaamaan ja karttasi suutuksissaan, niin että piinahka oli revetä kartoista irti. Hetkisen hautoikin Jussi nyt ääneti. Ei löytänyt sanoja. Mutta sitte alkoi hän taas jauhaa, kuin itseksensä puhuen, jurnaten yhä samaa.
Silloin leimahti Karoliina. Hän viskasi kartat nurkkaan niin että sinkosi, nousi uhkaavana ja saneli: