"Pahan hengen turjake!"
Hän astui miestänsä kohti ja vannoi:
"Sanoppas nyt vielä, jotta minä olisin Hyväkkään kelkassa… mokomankin… pty-hui… mokomankin" — taas hän sylkäsi — "mokomankin rallattaja-ketaleen, jota ei kunnon akka korjaisi ei naurismaan aidaltakaan… Pty-hui, en paremmin sano!"
* * * * *
Oikeastaanhan todellakin on niin, että nämä aviolliset riitapäivät ilmestyvät aivan itsestänsä, odottamatta, kuten purkupäivät. Ne kestävät aikansa, tavallisesti yhden päivän, ja painuvat pois yhtä huomaamatta kuin ilmestyvätkin, kuten paha ilma menee ohi. Ei niitä todellakaan ole merkitty almanakkaan, ei mustalaisenkaan almanakkaan. Kukapa avio-onnea maistanut jo ei tätä kaikkea tietäisi. Kukapa ei olisi kokenut näiden päivien puhdistavaa voimaa.
Niin alkoi painua tämäkin torapäivä. Nyt, kun kaikki oli Jussi Purasessa huipussansa, alkoi se lakastua, väsyä, kuin lapsen juonittelu. Sitä lakastumista edisti, tai oikeastaan sen pani alkuun, Karoliinan äskeinen syleksiminen, kun se halveksi Hyväkästä. Se oli Jussille joku lohdutus. Olihan hän nyt toki löytänyt lähimäisen vainiosta rikkaruohon eikä täysinäistä tähkäpäätä. Lisäksi oli illallinenkin syömättä ja vatsa muistutti, että leppymisen ajalla oli jo kiire.
Mutta hän ei vain päässyt sovinnon alkuun.
Ja Karoliina oli sillä välin paistanut makkarat. Hänkin oli äskeisen kohtauksen jälkeen alkanut paljon lauhtua, pani makkarat pöydälle aivan sysäämällä ja äyskäsi:
"Siinä on… Ala siinä märehtiä!"
Mutta ei. Nälkäisellä Jussi Purasella ei näyttänyt olevan ruokahalua. Karoliina kävi ulkona, pauhaili ja uudisti, nyt jo kovaäänisesti ärjäisten: