Mutta nyt tuli toki iloinen apu ja pelastus. Eilen oli näet kuollut talokas Mikko Siistinen. Tultiin ilmoittamaan sen kuolemasta papille, ja se sanantuoja hajoitti tämän pelottavan joukon tulollansa. Ja siinä oli toinenkin pelastus. Siistiseltä jäi hyvä talo ja keski-ikäinen leski, joka oli täysin Kaisan arvoinen. Ei ihme että sulhasemme päähän iski oitis se ajatus että nyt ei hätää: Kummallekin riittää nyt leskiä. Siistinen olikin jo eläessänsä kerran humalassa heille tenännyt että jos hän kuolee, niin joko pojan tai isän pitää käydä rippikoulu ja naida hänen leskensä.
Se käskyhän oli jo kuin joku hyvä enne ja vihjaus heille.
* * * * *
Oltiin siinä hieman. Sekä isä että poika hautoi asiaa. Aivan jo unohtui matkaharmikin ja oppitoveritkin jo jurottivat tavallista menoansa: Ne olivat jo lakanneet heitä paistamasta.
Lisäksi kerrottiin että Leskisen ja Kaisan kaupoista ei ollut ainakaan vielä nyt tullut valmista. Oli siis toivoa Kaisastakin.
Nyt he olivat syöneet vankasti huttua. Poika tupakoi ja koki miettiä sekä Kaisaa että Siistisen leskeä, mutta unetti. Lesket tahtoivat sotkeutua sekaisin. Siinä lämpimässä tuhjottaessaan veltostuikin hän siis miettimään helpompaa asiaa, nimittäin että:
"Mitenhän pitkä ruumiskirstu pitää tehdä Siistiselle… Kun se eläessään oli niin pitkä miehen roikale!"
"Riittääköhän", koki hän pitää ajatusta hereillä mutta torkutti…
"Riittäköhän…"
Ei hän jaksanut päästä selville miten pitkää hän tarkoitti. Kaikki oli yhtä unen-tuhjakkaa. Isä puolestansa laski siinä unettavassa tupakoimisrauhassa:
"Se olisi tää…"