"Ne Siistis-vainaan… ne…" heräsi taas ajattelu mutta ei johtanut sen etemmä, vaan jäi hautumaan. Tuntui niin hiton hyvältä tää kotiin meno. Saunan ihana löylykin jo kiehtoi mieltä autuudella… Kaksi virstaa oli taas painettu.
"Niin jotta, olivatkohan ne suorassa, vai koukussa, ne…"
Suuhun tuntui kokoutuvan mehukasta sylkeä ja se kai se sotki nyt. Olisi maistunut niin makealta, jos olisi saanut sen syläistä ruikata.
Mutta ei sitä joutanut nyt ajatustyöltä. Polettiin taas virsta.
"Ne polvet!" sai hän siinä ajatustyönsä loppuun. Tuntui kuin olisivat Siistis-vainajan polvet rojahtaneet arkussa suoriksi. Toisinsanoen: ajatuskyky pääsi lepoon. Tuntui aivan hyvältä.
Sylkikin oli jo itse suusta pois valahtaa, niin makeasti syletti. Hän siis auttoi sitä, nautti siitä avustuksesta ja niin keskeytyi nyt loppuunsaatettu ajatustyö tyyten. Ja niin astua jutkutettiin edelleen. Päässä vain kajasti nyt joku epäselvä, lepoon päässyt varmuus: varmuus siitä että joko Siistisen leski tai Saastamoisen Kaisa leipoo ensi syksynä hänellä emäntänä omassa talossa.
* * * * *
Nurmeksen Jussi Vakkilainen oli oikeastaan Pielisjärveltä kotoisin.
Nurmekseen hän oli joutunut siten että oli onnistunut pääsemään
Ollikaisen leskelle mieheksi ja kotivävyksi.
Siinä lähellä Sikasien kotitaloa ajoi se nyt vastaan ja tuttu mies kun oli niin tervehti sanoilla:
"Prtruu, saakelin koni!"