Onneksi viuhautti Vakkilaisen hevonen silloin taas häntäänsä joten Vakkilaisen täytyi ruveta kiroilemaan ja ärjymään sille, ja niin keskeytyi kysely siihen.
Mutta äkkiä menikin Vakkilainen omaan asiaansa, ilmoittaen:
"No tää Siistinen se kuuluu viimeinkin toki kuolleen."
Ja nyt alkoi Vakkilainen selitellä: Hänen akkansa oli kuollut viimeviikolla ja kun hän oli kuullut Siistisen eukon jääneen leskeksi niin oli päättänyt korjata sen lämpimältänsä.
"Siinähän näet onkin meillä oikeastaan jo vanha rakkaus… Täältä lapsuuden ajoilta… Vaikka se sitten tää…"
Aivan hän siinä tapaili mitä sanoa. Vanha rakkaus näet nykäsi mieltä muuksi.
"Tää", tapaili hän jatkoa: "Tää maailma hyväkäs, tulla töllähti väliin ja sai minun arvelemaan jotta eihän tässä nyt pää mene vaikka ottaa välillä täänkin Ollikaisen lesken…"
Asia selvisi. Tiesivät ne Sikasetkin että kyllä siinä vanhaa, luvatonta rakkautta oli aikoinansa ollut, koskapa oli ollut jo käräjäasiakin nousta Siistisen ja Vakkilaisen välille.
Siispä vaiettiin ja syleksittiin. Ukko Sikanen siinä mietteissään jo nosti hevosen häntääkin.
"Vai mitä siitä te arvelette?" tiedusti nyt Vakkilainen.