"Paljonko tahdot tuosta tammastasi, — jos kuka lyö rahat pöytään?"
Ville oli ymmällä. Tiesihän sen, ettei Pekka mikä hevosen ostaja ole. — Isä köntysti Pekan luokse. Kai se aikoo kysyä, miten hän on täällä, vaikka lupasi mennä Takasuolle. Estääksensä ukkoa pääsemästä puheen alkuun, touhusi Pekka kuin todellinen hevosostaja.
"Niin että nyt paukaa, Ville, hinta pöytään niin että pamahtaa!" innostui hän, kiersi hevosen taa, nosti häntää uudestaan. Ja julisti kuten asiantuntija konsanaankin:
"Niin on — kuin näkyy!…"
Ja toistamiseen hän katsoi hammastakin ja kopeloi ja koputti, vaikka ei hän ymmärtänyt ainoatakaan näistä kolmesta tekemästään tempusta ei tääntaivaallista.
"Elä nyt, Ville, hinnalla turhia tingi!" touhusi hän. Ville koki jotain hakea, mutta kiirusti ilmoitti Pekka:
"En minä itseäni varten. Mutta se Jussi Voutilaisen vävy on hevosen tarpeessa, niin minä häntä varten kehoitan sinua, Ville, jotta myö sinä vaan kohtuhinnasta hänelle!"
Siltä tuntui jo kuin olisi ollut tosikaupasta kysymys. Isä-ukkokin alkoi tarkastella hevosta tuota — ostajaa varten.
"Sata markkaa!… Ota pois rahat. Anna vaan mennä Voutilaisen vävylle!" ilmoitti Pekka äkkiä.
"Ka… Tuota… Ptrshui, kun — sylettää", hapuili Ville sanoja.