Asiaa muulla puheella sotkeakseen riensi nolostunut Pekka Villen hevosen luo, nosti sen häntää, katsoi ja ilmoitti:

"Se entinen tammako tää sinulla yhä on?"

Mutta ei. Taas se Ville vaan alkoi siitä oudosta veisaamisesta:

"Että niinkö kuin ihan virttä sinä, Pekka?"

Ei vastausta. Pekka suivasi Villen hevosta kuin ostaja. Isä-ukko oli kömpinyt alas rattailta ja tiedusti nyt hänkin:

"Niin jotta sinäkö sitä, Pekka, täällä veisata jyryytit?"

Ei hän olisi moista uskonutkaan pojastansa.

Mutta sillä välin oli Pekka jo ehtinyt kiertää hevosen eteen ja ikäänkuin ei olisi mitään kuullut, katsoi hevosen suuhun ja ilmoitti taas:

"Entinen… entinen on tamma… Ja ikä hampaan mukaan!"

Ja etteivät Ville ja isä pääsisi uudestaan kyselemään, löi hän tammaa kämmenellä rutosti lautaseen ja kysyi päättävästi kuin hevosen ostaja: