Joukko seurasi tapausta puoli-unisena. Tuvan lämpö oli lisääntynyt. Siinä oli jo muutakin kotoista kuin lämpö. Tämä kaikki aivan jo houkutteli ja rohkaisi Pekkaa, ja nyt hän jo myöntelikin:
"Ka… Mikäpäs siinä sitten auttaa… kun kuitenkin kerran väkisin ja ruunun voimalla…"
Ja hän alkoikin riisua konttiansa naulaan ja varustautua siten jo kotiutumaan ja sitä isä-ukkonsa täällä oloa yhä oudostellen ja hölmistellen kysäsi lukkarilta toistamiseen:
"Niin… jotta sitä minä jotta… mitäs sitä tälle ukolle kuuluu?"
Lukkari aikoi jotain vastata, mutta nuuska alkoi tehota, suu aukesi laajaksi, ja kohta kaikui tuvassa juhlallisen voimakas ja räjähtävä aivastus.
IV.
Tänä aamuna oli lukkarilla ollut vaimonsa kanssa ankara riita siitä oliko Johanneksen saarna profeetoista vaiko Davidista. Vaimo oli väittänyt sen olleen Davidista, mutta lukkari itse oli tiukannut, että se oli profeetoista. Kuten luonnollista, kehkeytyi tästä asiasta aviopuolisoiden välillä ensin pieni ja sitten vähitellen iso riita.
Oli näet eräs syy joka vaikutti sen, että asia rupesi aviopuolisoista näyttämään tavallista tärkeämmältä, semmoiselta, josta maksaa vaivan riidellä. Eräästä luonnollisesta syystä, jonka saamme piakkoin tietää, oli rouva näet taas viime aikoina ollut hyvin ärtyisä. Se ei sietänyt kerrassaan mitään, ja kaikkein vähimmin hän saattoi kärsiä omaa miestänsä.
Ei ihme, jos oli sukeutunutkin kerrassaan ankara riita. Vaimo oli lopulta menettänyt malttinsa, haukkunut miehensä pahanpäiväiseksi ja loppujen lopuksi jo lähestynyt iso maitokapusta kädessä niin uhmaavana, että lukkari oli nähnyt paraaksi peräytyä pois koko talostaan.
Mutta hän ei heittänyt itse asiaa. Se kyti hänessä, ja niinpä hän päätti nyt ottaa tuon samaisen kysymyksen selityksensä ja opetuksensa aiheeksi. Sitä asiaa hän nyt koki näiden kirjanoppineiden kanssa ratkaista.