Eikä hän sitä surrut. Hänkin oli yksi niitä pohjaltansa parhaita, jotka pystyvät ymmärtämään, että jos ei maassa ole miehiä, jotka perustavat leipään eivätkä virkaan, niin nälkään kuolevat nekin, jotka sanalla ruokkivat ja opettavat, että ei ihminen elä leivästä.
Ei hän siis ollut virkauralle yrittänytkään, vaan kasvatti maasta viljavuutta, ei itsestänsä virkamiessatoa. Mutta kun hän oli samalla kokonaan laiminlyönyt sanan, oli hänen rippikoulunsa käymättä, eikä hän siis lainkaan nykyisen papin ja ankarien kirkollisten olojen vallitessa voinut jatkaa sukua: hänellä ei ollut isyysoikeuksia. Ja niin uhkasi Sikasen sukua sukupuutto-kuolema.
Se asia tiedettiin yleensä Pielisjärvellä. Ukko Sikanenkin oli näet jo tavallaan leski, sillä hänen neitsyensä, Pekan äiti, Kaisa, oli kuollut kaksi vuotta sitten. Hyvänä hän oli sitä pitänyt ja kuoltua kaihonnut. Syyttä ei siis sanottu Pielisjärvellä siitä aviosta, että:
"Sikanen pitää Kaisaansa kuolemassakin parempana kuin moni vastavihittyä!"
* * * * *
Ei niin, ettei Pekka tosin olisi yrittänyt suoriutua rippikouluvaikeuksistakin. Jopa kerran kaksikymmen-viisivuotiaana oli hän näet tallustellut rippikoulu-aikana kirkonkylään iso eväskontti selässä. Mutta siellä oli noussut tie pystyyn. Hiltusen leski, jonka saadakseen hän oli rippikouluun lähtenyt, oli näet juuri samana päivänä ajanut kirkolle panettamaan itseänsä kuuluutukseen Antti Könösen kanssa.
"No… Sittenpä tässä ei ole enää asiaa minkä vuoksi ruveta itseään rippikoulussa vaivaamaan", oli Pekka sen kuultuansa arvellut. Ja niin oli hän luopunut koko yrityksestä, syönyt kirkonkylässä eväänsä loppuun, lyönyt korttia ja käynyt yöjalassa, kertaakaan avaamatta kouluhuoneen ovea.
* * * * *
Mutta palaamme pääasiaan.
Aivan äskettäin oli kuollut Antti Saastamoinen ja sen lapsettomalle leskelle, Kaisalle, oli nyt muun ihanuutensa lisäksi melkoinen myötäjäistalo. Ei siis ihme, jos koko Sikasen suku, niin isä-ukko kuin poikakin, alkoivat silloin toinen toistensa ajatuksia tietämättä punnita sitä suvunjatkamis-asiaa.