Mutta sikeästi nukkuivat väsyneet vaeltajat taivas-alla, kintut paljaina. Leuto, milt'eipä hautovan lämmin harmaa syyspäivän iltapuoli siinä vain heidän yllänsä äidillisesti hymyili ja pehmeähavuisien kuusien oksat seisoivat hiljaa nuokullansa, ikäänkuin jotain säälin ja hartauden hetkeä viettävät lempeät tädit.
XII.
Mutta taas meidän täytyy hajoittaa kertomusta, s.o. poiketa asian tärkeyden ja selvyyden vuoksi pois varsinaisesta juonesta.
Tällä välin oli näet Kaisa yhdestä asiasta selvinnyt, mutta samalla oli toinen asia sotkeutunut.
Hammaslahden Samuel Ruusunen oli näet innokas karjanhoitaja ja suuri hyvän karjan kasvattaja, siis todellinen karjalainen. Nytkin hän oli tullut vaimonsa Liisan kanssa Nurmeksen markkinoille ostamaan rotukarjaa.
Hän tulikin oikeaan aikaan. Nyt näet oli jo hänenkin korviinsa osunut kertomus Kaisan ihme-härästä, josta tarjottiin niin tuhottomia. Oitis etsi hän Kaisan käsiinsä, sillä hän oli varma, että kun härästä on tarjottu niin isoja rahoja niin se on jotakin silloin.
"Tästä on jo tarjottu puoli-kolmattasataa!" valehteli ja kehui Kaisa hänelle ihan tosissaan puhuen, hyvitteli mullikkaa maireilla hyväilysanoilla ja taputteluilla ja muistettuansa Leskisen puhuneen jostain "Jehusta", ilmoitti varmasti:
"Tää on alkuaan sen entisen… sen Liperin rovastin härän… sen Jehun peruja!"
Ruusunen kopeloi härkää jos mistä ja suinaili ja syleksi.
"No?… Ka?" kysyi hän jo eukoltansa lupaa ja selitti sille asian edullisuutta tolkuttaen: