Tänään, aamiaisen jälkeen oli Pekka lähtenyt sinne "ojankaivuun" ennen isänsä lähtöä "Polvijärvelle." — Iso eväskontti selässä polki hän nyt kirkonkylää kohti. Ja hän oli jo ehtinyt ohi sen tienhaaran, josta olisi pitänyt poiketa, jos mieli Takasuolle ojankaivuun. Lapionsa hän oli vain siellä peittänyt havukasaan.
Huh! Oli niin leuto ja rauhaisa syyspäivä. Lihavat metsonpojat ja teeret rypivät siellä korven rikkaissa puolukkapaikoissa ja kylläiset oravat loikkivat joskus käpyiseltä oksalta toiselle. Hän polkea junttasi. Päähän alkoi nousta ajatuksia. Siitä tästä rakkaudestansa ja rakastetustansa, Kaisasta, hän yritti mietiskellä. Tarvitsi nyt vain saada kiinni ajatuksen päästä…
"Olihan sitä jo siinä eilen…"
Ajatusta päässä nimittäin. Koitti hän sitä tietä päästä alkuun.
"Mutta mikähän sen sotki!" polkea junttasi hän edelleen. Piippu lerppasi laiskassa menossa. Ei toki hiottanut.
"Seköhän se mahankurina sen sotki?" pääsi hän nyt ajatustyössäkin hiukan eteenpäin. Mahankurinasta hän johtui muistamaan isän kuorsuun ja…
"Se on jo vanha ukko… se isä!" Ei siitä ukosta olisi enää kilpakosijaksi. — "Varsinkin, kun se on ripillä käymätön", muisti hän.
Ja sitten ajatus juuttui siihen isän rippikouluasiaan: "Mutta kun sille on muutenkin onnistunut saada poika… Tää nyt, minä!" venytteli päässä ajatus mukavasti, kuin haukoitellen. Pieksu nousi tiestä tasaisesti. "Tottapa se isä ei ole nuorena pappeja pelännyt, kun on uskaltanut, niin että…"
"Se on ollut aika vesa nuorena… Tää isä-ukko!"
Mutta silloin hän taas heräsi mahan kurahdukseen, muisti kontissa jutkottavat maukkaat kalakukkonsa ja niin istahti hän nyt pehmeään sammalikkoon einehtimään mahansa täyteen.