"Olisihan siinä", koki hän päästä mietittävään käsiksi, mutta uni tahtoi tuketa ajatuksen. Hän yritti uudestaan.
"Olisihan siinä…"
Mutta ei jaksanut saada selvää siitä, mitä hän aikoi ajatella: sitäkö että "olisihan siinä kerrakseen taloa", vaiko: "olisihan siinä Kaisassa yhdelle miehelle akkaa." Painosti niin peevelisti uni.
"Olisihan siinä…"
Mutta ei vaan ollut ajatusvoimia. Vatsassakin kurisi. Yhä syvempään unentuhjakkaan vajoten koki hän päästä käsiksi siihen: "Olisihan siinä", — mutta…
"Mahakohan se kurisee!" kääntyi nyt uninen ajatus tähän asiaan. Isä-ukko jo kuorsasi. Tuntui niin hiton makealta, autuaalta aivan… Se mahankurinakin tuntuu aivan imelältä, niin että…
Taas se kurahti. Nyt hän ei selvästi enää tajunnut sitäkään, kurisiko se mahassa vai… oliko se isä-ukon kuorsausta.
"Ka…" jaksoi hän enää arvella. Ja makeanlämpimässä tuvassa alkoi soida noiden kahden sulhasmiehen tasainen, rauhallinen ja syvämietteinen kuorsuu.
II.
Saloteitä nämä olivat. Taipaleet olivat pitkiä, yksinäisiä.