* * * * *
Lähestyi jo ilta. Ilma kylmeni. Ei siinä auttanut muu kuin vetää pieksut jalkaan ja lähteä paljain kintuin polkemaan kaupunkia kohti.
"Tämä ei ole nyt oikeaa kristillistä peliä!" suuttui silloin jo Pekka.
Mutta mikäpäs siinä auttoi. Ukko koki apuna myönnytellä ja päivitellä.
"Ka… Eihän tämä mitä kristillistä… mutta. Niin jotta mikäpäs tässä enää auttaa!" tokasi hän äkkiä.
Ei mikään! Ääneti polkivat he kaupunkia kohti. Alkoi toki hämärtää.
Taas oudosteli ukko, ihmetellen ja harmitellen:
"No en minä, kehnovie, olisi uskonut!… Niin jotta kenen paholaisen ilvettä tää peli pitää olla!"
Sitä hän koki päässänsä hautoa. Poika astui kuin ynseä härkä. Vaiettiin pitkä taival. Ukkoa alkoi jo kiusata uteliaisuus, kuten aina. Taas ihmetteli ukko, toistellen:
"Kenen… kenen pirun peliä pitää vaan olla tää mokoma hylky!"
Ja silloin jo tuli Pekkakin hieman katkeraksi ihmisille yleensä ja hän paheksui: