"Saa nähdä mitenkähän etää tuo se meitä etsivä ja takaa ajava joukko nyt jo tätä yhtä rysyä mennä huuhtoo!"
Ja hyvin se matka tuntuikin luonnistuvan. Kadut olivat tyhjiä. Vetäytyipä vielä hetkiseksi pieni pilviräsykin kuun eteen. Varovasti vilkuillen pyrkivät he Parviaisen tupaa kohti.
Mutta eikös ihan viime tingassa lähetä taas onnettomuutta! Ne kaksi äskeistä pelästynyttä naista siellä taaskin ja…
"Voi!… Ne!" kuului parahdus ja huuto. Miehet syöksyivät täyttä ravia pakoon. Väkeä alkoi rientää hätäpaikalle. Kyseltiin. Naiset selittelivät. Alettiin etsiä väkijoukolla.
Ja niin oli isä siinä kiireessä joutunut eroon pojastansa. Hän onnistui pääsemään erään talon heinävajaan ja peittäytyi sinne. Rauhaan päästyänsä hän siinä taas voi miettiä. Alkoi jo suututtaa koko asia. Varsinkin ne kirkuja-akat nyt suututtivat. Mokomatkin hyvät!
"Kehnon vietävät!"
Tavattomasti hän nyt jo harmistuikin, varsinkin niille akoille!
"En heitä jo paremmin sano!"
Niitä kirkuja-akkoja hän sitten soimaili. Vähitellen hän toki taas tyyntyi, kun huomasi olevansa turvassa ja miten olikaan, juohtui taaskin mieleen Kaisa ja sitä vaaniva Leskinen. Mustasukkaisuus sai vallan ja aivan sokeana uhmaten päätti hän sittenkin vielä tänä yönä kaikkien nukuttua lähteä yöjalkaan, vaikka paljain kintuin.
* * * * *