Mikko Siunattu (Varustautuu lähtemään.) Ka, sittepä siinä ei ole enää niin mitä… Kun sinä nimittäin uskon asioissa pärjäät… Se, nääs muuten tää Mamman Liisa, näet, on kova Sanan ja sakramentin päältä… niin minä niinkuin arvelin, jottei, arvelin, tulisi siinä… kuin häntä sanoisi: pietti.
Juikurinen (Varmana.) Ei, perhana, siinä tule piettiä… uskossa.
Mikko Siunattu. Ka… no sitte…
Pekka Eevastiina (Palaa. Itsekseen puhellen.) Possu siellä vain syö… syö ja lihoo sika siellä.
Mikko Siunattu (Kuin ilostuen.) Ka, yhähän se Pekka Eevastiinakin elää!
Ja vieläkö sinulle mitä kehtaa niinkuin kuulua?
Pekka Eevastiina (Kuin surkeillen.) Mitäpäs näistä köyhän kuulumisista!… (Kuin itsekseen valitellen.) Köyhän ja vanhan kuulumisista… (Terhakammin.) Siitä rautatiestähän tuota kuuluu kaikille muille kuuluvan… (toistellen) siitä, siitä kuuluu kuuluvan muille.
Mamman Liisa (Saapuu helmat koholla.) Joko se Pekalla kiehuu huttuvesi? (Katsoo kattilaan.) No, onhan siinä että jo näkyy. Vaikka saisit vähä lisätä vettä, kun sieltä on se tädin Silja syömään tulossa. (Vie kirveen penkin alle ja laskee helmansa alas.) Ka näillä mainhan se tää Mikko Siunattukin taas on! Entäs tämä toinen mies? Onko tämä sitä rautatien roikkaa?
Juikurinen (Hymyillen.) Ka, pelkkää sitäpä sitä vain ollaan.
Mamman Liisa (Askareissaan.) Vai niitä olet sinäkin! (Hieman muuttuen.) Niitä kuuluukin olevan jo tässä pitäjässä kuin Israelin lapsia Egyptin maassa.
Mikko Siunattu (Vahvistaa, vilkkaasti.) Niitä… niitä mestarejahan tää Antti Hermanni on… (Varustautuu tupakanpanoon lopullisesti)… niitä… niitä hän on aina sieltä rikkaan Maaningan takaa, ja itsensä sen jumalisen ukko Juikurisen poikia hän vielä on.