Niin oli hän nyt elänyt jo pari kuukautta, yhä vain itsemurhaa hautoen. Hän oli ihan herpautunut kaikelle. Kaikki mitä hän yrittikin, oli oikeastaan ja pohjaltaan sairaalloista, vaikka ei hän sitä itse tajunnut. Entisen talouden jäännöksistäkään ei ollut enää muistoakaan jälellä. Vaimon kuoltua oli tulipalo hävittänyt kaiken tuon vakuuttamattoman, vähäisen perun. Ainoastaan vanha puuhuilu oli säästynyt. Oli sattunut silloin kävelyllä ollessa olemaan povitaskussa.
* * * * *
Se oli kuivaa, kuumaa kevätkesää. Tehtaalla oli lakko. Se lakko oli kestänyt jo kauan. Monesta se oli tuntunut ihan loppumattomalta.
Sillä kun sitä lakkoa ja koko sen menoa, kaikkea tuota painostavaa, aina ajatteli — varsinkin köyhimmät kun sitä ajattelivat —, niin se tuntui matavan kuin pitkä, laiska mato. Ei eloa, ei iloa. Ainoastaan se lakon eloton, yksitoikkoinen mataminen päivästä toiseen, viikosta viikkoon. Oli kuin se olisi matelullaan ja yksitoikkoisuudellaan väsyttänyt silmää ja raukaissut mieltä. Juho Kokkokin oli lakkolaisia, ja se tuo vielä lie hänen sairaalloisuuttansa ikäänkuin syventänyt. Vaimon kuoltua, ennen lakkoa, oli hän kolmatta kuukautta maannut sairaana. Jo silloin olivat loppuneet varojen jäännökset, ja se samainen tauti lie kaiken muun lisänä heikontanut häntä koko tämän pitkän lakon kestäessä.
Ja niinpä olikin hän jo nämä viime ajat elänyt kuin toisten armoilla. Aivan huomaamattansa oli hän tullut ikäänkuin veltoksi, tai oikeastaan voimattomaksi. Viime ajat hän oli asuksinut ruokamiehenä Tiupan luona. Sen eukko näet toimeentuloikseen piti ruokalaisia. Samaisen Tiupan tuparähjän ullakolla hän oli tämän kevätkorvan, jo kohta kaksi kuukautta, asuksinutkin. Olihan siellä huoneentapainen siksi korkea, että sopi paraiksi seisomaan. Tavarakomero se oikeastaan oli, ei asuinhuone, mutta oli siinä toki akkuna ja saattoi siinä näin kesäaikana asua.
Niin päivästä toiseen ja kolmanteen. Tänään hän istui siellä taas yksin. Oli jo yli aamiaisajan, kuiva, poutainen kesäpäivä, mutta ei hän ollut vielä huoneesta ulos poistunut. Pienestä pojasta lähtien oli hän soitellut puuhuilua, maalaamatonta, kansantekoista puusoitinta. Se vanha huilu oli halki elämän ollut hänelle kuin joku rakas pikkukapine. Samoin oli sitä soittanut jo se hänen viimeinen kahdeksanvuotias poika-vainajansa, ja siksi kai hän olikin ollut siihen poikaansa erikoisemmin kiintynyt.
Nytkin hän taas sen muisti. Siinä yksin oleillessansa oli hän näet taas johtunut tapansa mukaan soittelemaan.
"Muista joskus kotis veräjää,
moni miete silloin heräjää."
Sitä hän osui soittamaan. Sitä oli soitellut se hänen poika-vainaansakin. Ja aina oli hän itse sitä soittaessaan tai kuullessaan muistanut synnyinmökkinsä veräjää, jonka korvassa koivu oli kesäisin viheriöinyt.
Hän soitti kauan. Ympärillä oli hiljaista. Hän unohti, ettei ollut eilen syönyt. Päivä kiipesi yhä korkeammalle tehdasrakennusten ja pihojen yli, ja mieleen alkoi taas hiipiä se ainainen pimeä kuoleman-ajatus.