"Mietin vain kahta tehtaalle-tuloani… ensimäistä ja viimeistä, sillä…"
Löysi hän toki sanat ja lopetti: "Ensimäisellä kerralla ovi avattiin.
Viimeisellä kerralla se sulettiin."
Mutta Taavi Uski ei halunnut jatkaa. Lyhyesti käski hän erään miehen mennä noutamaan poliisia viemään Juho Kokon pois, ja sitä menoaan hän poistui paikalta.
Juho Kokko istuksi vielä hyvän tovin aivan ääneti, synkkänä. Mutta lopulta hän, jo ennen poliisin tuloa, nousi ja ihan uhittelevasti puheli umpimähkään:
"Loksaan… Niinkuin tuo väkipyörän peukalorauta vielä kerran loksaan!"
Ja kun hän sen sanottuaan poistui, tuntuivat hänen polvensa tavallista syvemmä notkahtelevan, eikä hänen mielensä ollut vielä koskaan elämässä ollut niin katkera ja raskas kuin nyt.
Mutta miehet katsoivat ääneti hänen poistumistansa. Uhitteluksi he kaikki sen loksaamisen nyt käsittivät.
VI
Hän oli nyt, louhimolta lähdettyään, yksin harhaillut pitkät ajat. Oikeastaan koko tuo tapaus oli jo hänen sielussaan ylimalkaistunut joksikin epäselväksi, himmeäksi: poudan autereiden ja päivänsavujen läpi siinsi hänelle ainoastaan hämärä kuva kivilouhimosta, jossa miehet hikisinä huojuivat, ja valssiosastosta, josta kuului painostava, tumma jymy. Mielen oli vain täyttänyt katkeruuden tunne.
Ja kuitenkaan hän ei ollut katkera kenellekään erityisesti. Mieli oli vain muutoin karvas ja raskas ja väsynyt kaikelle elämässä. Yhä ja yhä uudestaan hiipi mieleen se kuoleman asia, ja hän ihan kopeloi jo sitä taskussa olevaa hirttonuoraa. Oli hän siinä kuleksiessansa yrittänyt poiketa Annan luo, mutta se ei ollut kotona. Seinän takana asujat sanoivat sen lähteneen hankkimaan passia Ameriikkaan-lahtöä varten.