"Kunpa se nyt on kerran kielletty, niin… Ei sille mitään voi… Pane nyt tästä tupakka, Juho", tarjosi ihan sikarin.
Juho viivytteli.
"Olkoon!… Palaa tässä vielä… piipussa", kieltäytyi hän lopultakin ottamasta. Hiilikin jäi äänettömäksi. Hän oli aina pitänyt Juhosta. Hän seisoi hetkisen ja poistui ääneti.
Ja yhtä ääneti nousi yksin jäänyt Juho Kokkokin hetkisen siinä katse maassa istuttuaan ja poistui jatkaaksensa taas samaa määrätöntä vaelteluansa. Päivä paahtoi kuumimmillansa. Muutamassa seinässä sylkeä puhkutti eräs torvenpää kuumaa höyryä ulos, ja toisaalla imeä kurnutti iso letku vettä tehtaaseen, ryyppäillen sitä säännöllisillä kurahteluilla. Ja hilpeä naakkaparvi lennellä kisaili muutaman pihan yllä poudassa, erään korkeahkon päädyn seutuvilla.
* * * * *
Niin saapui hän eräälle kivilouhimolle. Joukko hikisiä miehiä uurasti siinä kankineen pelottavan isojen kivilohkareiden kimpussa. Näkyivät vääntävän niitä raitiotien vaunuun. Joku sähköllä käypä väkipyörä hinasi apuna, ja sen iso peukalorauta loksahti rattaan hampaalta hampaalle säännöllisesti, hyvin verkkaisessa tahdissa. Juho Kokko istahti siihen kuin työtä ja menoa katsomaan.
Ja juuri paraiksi saapui siihen nyt se kalkkiproomun hoitajana toimiva työnjohtaja Taavi Uski. Pari tuon proomun lastin purkajaa oli muuttanut tänne työhön, ja hän tuli maksamaan niille palkkoja purkamistyöstä. Hänellä oli isohko lompakko rahaa täynnä. Näkivät sen kaikki miehet, kun hän siitä maksoi.
Mutta Uski oli viimeisestä kinastaan harmistunut Juho Kokkoon. Jo oitis tullessaan hän vilkaisi siihen äkäisesti. Ja palkat nopeasti maksettuaan kysäisi aivan vihaisesti:
"Mitä sinä täällä taas?… Yllyttämässä?"
"Eipä tässä mitä", tapaili kumarassa tupakoiva Juho Kokko, katse yhä maassa, ja lisäili: