Niin hän maleksi ja kierteli. Lopulta hän lähti valssiosastolle. Juuri siellä hän oli nämä kolmekymmentäviisi vuottansa uurastanut. Sinne hän oli suorastaan poikasena joutunut. Työt näkyivät siellä olevan jo miltei täydessä käynnissä. Oli työhön palanneita entisiä lakkolaisia, oli muualta hankittua väkeä. Jo kaukaa, ovea lähestyessään, hän näki miten tulipunaisena hehkuvat rautatangot kiisivät valssausrullien välitse notkeina kuin tuliset käärmeet, ja kuului se ainainen raskas koneiden jymy. Hän lähestyi aivan ajatuksettomana.
Mutta ovea etemmä hän ei päässyt. Erityisellä huolella vartioitiin, etteivät lakkolaiset pääsisi missään yllyttämään jo työhön ryhtyneitä, jopa turmelemaan koneita. Ovella jouduttautuikin työnjohtaja Hiili vastaan. Ystävällisesti tuo toki koetti tehtävänsä suorittaa. Juuri kun Juho Kokko aikoi astua ovesta sisään, asettui hän eteen ja puheli, siivosti tosin:
"Elä nyt, Juho, viitsi tulla tänne… Isännistön puolesta kun se kuitenkin on kerran kielletty."
Silloin tuntui Juho Kokon mieltä hieman ikäänkuin kirpaisevan. Hän pysähtyi ääneti, seisoi lyhyen hetken, mutta istahti sitten kumaraiseksi jollekin harkolle siihen ihan ovipieleen. Hän muisti nyt taas, kuinka hän silloin kymmenvuotiaana poikana oli juuri tästä ovesta ensi kerran tehtaan työhön astunut.
Ja niin sitä oli sitten jatkunut vuodesta vuoteen, joka päivä, yksitoikkoisesti, kuten pitkän heilurin ainainen, säännöllinen loikkuminen kellossa. Hiili seisoi yhä ovella. Vaiettiin.
Mutta lopulta tuli Hiili siihen, varustautui ihan tupakkaa tarjoomaan ja asiaa pois painaaksensa samalla puheli:
"Tässä onkin meillä kiireitä töitä."
"Ka", äännähti Juho Kokko ja yritti jatkaa:
"Poikkesin tässä vain muuten…"
"Niin… niin… niin no", ehätti Hiili sotkemaan ja sitä menoaan toisti: