"Pois siitä!… Paikalla pois, tahi poliisin haetan!"
Ja nostoranan kuivat pyörät taas kitisivät ja natisivat, ja kuivan kalkkipölyn jauhoamat miehet ryhtyivät työhönsä. Juho Kokko istui hetkisen, nousi sitten ääneti ja alkoi poistua. Jalat vain notkahtelivat polvista raukeina kuin velttouden tai väsymyksen johdosta, ja hänen poistuessaan tehtaan pillin kuiva huuto leikkasi tyyntä, poutaista ilmaa.
V
Hän oli aikoinansa, kuten muutkin tehtaan työmiehet, varsinkin vanhemmat, visusti muistanut tehtaan palvelukseen tulonsa vuosipäivän. Ne olivat niitä vanhoja aikoja, jolloin pitkäaikaista palvelusta pidettiin kunniana ja jolloin ylpeiltiin jokaisesta täyttyneestä vuosikymmenestä. Olivathan ne pikkupalkintoinensa juhlia tehtaalaiselämän alati harmaassa yksitoikkoisuudessa.
Nyt olivat ajat tosin muuttuneet. Mutta sittenkin hän tänä aamuna muisti, että tänään on kulunut viisineljättä vuotta siitä, kun hän kymmenvuotiaana tuli tehtaan työhön, joksikin oppipojaksi tai semmoiseksi. Siitä asti oli hän joka päivä ollut työnsä ääressä aina viime sairauteensa ja tähän nykyiseen lakkoon asti.
Ja yritti hän sitä tuloansa muistellakin. Tehtaan pilli oli juuri huutanut. Sieltä vinnikomeronsa akkunantapaisesta hän voi nähdä yli koko tehtaan. Näkyi se tiekin, jota myöten hän oli isänsä jälestä kävellen saapunut. Kaikki hänestä oli ollut silloin niin outoa, suurenmoista, että hän oli aluksi siihen kaikkeen uteliaana kiintynyt, kunnes oli alkanut vaivata rauhallisen kotimökin ikävä. Hän muisti sen tulopäivänkin. Se oli ollut ihan tällainen kuuma ja tyyni kuin tämäkin.
* * * * *
Mutta ei se muisto nyt häntä kauan viehättänyt. Se hävisi aivan itsestään. Aivan huomaamattansa hän alkoi taas sensijaan muistella sitä samaista kotimökkiänsä. Se se viime aikoina olikin niin usein mieleen sukeltanut.
Mutta pian haihtui sekin muistelo, hävisi kuin hetkisen aikaa edessä lennellyt perhonen. Ties miten hän taas tapansa mukaan oli saanut käsiinsä sen vanhan puuhuilunsa, istui kyykkysillään vinnikomeronsa nurkassa ja soitteli mitä sattui.
Mutta kuului ääniä. Tiupan Maija tuo tuntui siellä alhaalla puhelevan. Ihan tuntui äkäilevän. Juho muisti taas sen ruokavelkansa. Hiljaa hän laskeutui alas ja koki päästä eteisestä ulos, niin etteivät tuvassaolijat sitä huomaisikaan. Huilukin oli unehtunut tulemaan matkaan. Hän pisti sen povitaskuunsa ja lähti tavallisille tarkoituksettomille kiertelyillensä.