Ja niinpä hän nytkin seurustui Juho Kokon puhetoveriksi. Oli kuuma päivä, kuten yleensä oli näinä aikoina ollut. Jokirannassa heittelivät pikkupojat kiviliuskeilla "voileipiä" vedestä. Juho oli istahtanut lähettyville metsikön varjoon ja katseli poikasten hilpeää tointa ja hälyä. Kuului tehtaan ja kosken etäinen, raskas jymy, ja ylempänä tarpoivat miehet tyhjää proomua vastavirtaan. Viki Nykäri tuli siihen luo kuin metsissä ilman aikojaan maleksija, puhui sanasen helteestä ja istahti.
"Piruvie!" alkoi hän puhelun niistä tarpovista miehistä, jatkaen:
"Yhdet siellä vaan saavat helteessä tarpoa, mutta patruunat ne siitäkin työstä rauhassa lihovat."
Ja kun Juho Kokko ei siihen mitään lisännyt, jatkoi hän, sadatellen:
"Mutta se on nykyisessä yhteiskunnassa köyhän elämä kovaa!"
Ihan hän innostui, vihastui, löi uhkaavasti polviansa ja vannoi:
"Mutta saakelivie!"
Se tuli aivan luonnollisena. Ei siinä olisi kukaan teeskentelyä huomannut. Hän jatkoi, toisti, uhitteli.
"Saakelivie, sanon minä, tästä täytyy tulla loppu… Köyhyyden pitää kerran loppua raatajan kodista!" hän ihan julmistui.
Mutta ei Juho Kokko jaksanut enää innostua. Yritti hän kyllä, mutta mieli oli jo väsynyt.