"Se köyhyys… Se joka on raatajan kodissa", tarttui hän puheluun, mutta alkoi oitis herpautua niihin omiin haaveisiinsa. Siinä puheen jatkoksi hän koki tapailla:
"Sen meikäläisen raatajan kotiin se köyhyys ilmestyy aina säännölleen niinkuin keväällä, joka kevät, kottarainen pihakoivuun."
Hänen äänensä värähteli jo surullisesti. Viki Nykärikin tekeytyi sen johdosta kuin masentuneeksi, murheelliseksi, köyhän kohtalosta puhellen:
"Se on tämä kiero yhteiskunta, joka sen saa aikaan."
Senhän myönsi Juhokin. Mutta sittenkin veti hänen mieltänsä se oma väsymys. Se mieli koki aina vain pysähdellä levähtämään siihen, mikä oli vanhoilta ajoilta tuttu lepopaikka. Niihin kottaraisiin se taas kiintyi. Hän puheli:
"Minä ennen aikaan…" Omituista! Ei hän ollut ennen koskaan ollut näin avomielinen; ei hän ollut kenellekään näitä salaisuuksia ilmoitellut: sitä, että hän on hiljaa ja salaisuudessa runoillut. Nyt hän avautui ja raukesi siitä puhumaan, jutellen:
"Niin… Ennen aikaan minä… Siitä raatajan köyhyydestä kun tässä nyt kerran puhe tuli… Niin minä ennen aikaan yrittelin runoilla… vaikka eihän se hääviä ollut… ja kyhäsin siitä köyhän köyhyydestä runon… Kottaraiseen vertasin sitä."
Mutta Viki Nykäri oli kiintynyt vain omiin tutkimuksiinsa. Hän koki syventyä Juhoon, puheli sopivalla tavalla, ja Juho avautui yhä ja kertoi:
"Kirjoitin siitä näin."
Ja hän lausui kuin runoa ainakin: