"Ole, köyhyys, niinkuin kottarainen, köyhän majan aina tuttu vieras. Viivy, laula, visertele, mutta elä laula mieltä suruiseksi. Laula niinkuin kevään kottarainen laulaa ilot, riemut pihamaalle."
Se oli nyt muisto hänelle, se runo. Mieli levähti siinä, kuten levähtää väsynyt vanhalla tutulla veräjällä. Hän lisäsi:
"Eivät siinä taida riimit ja soinnut olla niin säällisiä kuin uloslukeneen runoissa, mutta eipähän se ketään pahenna."
Ja niin jatkui. Nämä vanhat muistot ja se tehtaan raskas etäinen jyminä alkoivat yhä enemmän painaa Juhon mieltä. Viki Nykäri oli jo oppinut tuntemaan Juhoa. Haaveilija — niin hän päätteli. Ne hautovat salassa suuria, tekevät rikoksia luodakseen niiden avulla pohjan sille maailmalle, jota uneksivat.
"Mutta mitäpä niistä… köyhän runoilemisista!" päätteli hän siinä puhetta viritellessään äkkiä, innostui, kuvaili taas, kuinka mahdoton köyhän on elää runoilun elämää, kun rikkaat imevät kaiken.
"Mutta siinä täytyy tapahtua muutos!" vannoi hän ja meni sitä menoaan etemmä asiaansa, alkaen:
"Sinä tuota kuulut olevan hyvä huilunsoittajakin… Haudankaivaja kertoi sinun… eilisaamunako se olikaan vai milloin… soitelleen hautausmaalla."
Ja Juho kertoi, myönsi soittaneensa, puheli:
"Kuleksin siinä yön ulkosalla… kun ei ollut järin mihin mennäkään, niin… siinä vähän ennen auringon nousua osuin hautuumaalle ja nukuin siellä."
Se selitti paljon Nykärille. Haudankaivajallehan Juho oli sanonut tulleensa sinne juuri silloin, tuossa seitsemän ja kahdeksan välillä, ja nyt ilmoittaa saapuneensa jo vähän ennen päivän nousua, siis noin kello kaksi yöllä, ja juuri siinä yhden ja kahden välillä on murha tapahtunut, koskapa murhatun kello oli ruumiin jouduttua koskenkuohuihin pysähtynyt 23 minuuttia yli yhden. Hän varmistui asiastaan, jatkoi, puhui kurjuudesta. Nyt hän ihan ynseili: