"Kottaraiset siinä silloin,.. Mitkä oikeat kottaraiset meille köyhille visertäisivät!"
Niistä Juhon äskeisistä kottaraispuheista hän sitä johti. Hänen tekeytymisensä oli aivan järkyttävän todellista. Äkkiä hän heittäytyi ihan surulliseksi ja puheli:
"Sekin Juho Teppo… Tappoi sen kauppias Roivaan… Ensin aikoi lyödä kangella, mutta sitten kuitenkin kuristi ja sitoi hirttonuoraan, että olisi luultu sen itse hirttäytyneen."
Juho Kokko alkoi synkistyä. Se hirttäytymisasia loihti taas hänen mieleensä omat ajatukset. Taas hän muisti, että taskussa on nuora. Hän painui syvempään kumaraan. Viki Nykärin tottunut silmä huomasi sen. Tätä mielenliikutusta hän oli juuri tuolla oudolla puheellansa urkkinut. Juhon silmissä alkoi virranjuoksu kuvastua kuin joku hitaasti soluva nuora.
Mutta Viki Nykäri jatkoi ennallansa, sadatteli rikkaita, surkutteli tämän maailman sortuneita. Äkkiä hän ihan riehahti vihasta. Silmät kiiluvina hän sieppasi puukon tupesta, löi sen pääpuolen, terä pystyssä, polveensa ja niiden Juhon kivilouhoksella lausumien "loksaamis"-uhittelujen johdosta ihan vannoi:
"Mutta loksaan!… Kerta vielä loksaan."
Ja tiukasti katsoi hän Juhoa silmiin, kuten asia vaati, mutta itse asiassa tutkiakseen siten Juhon ilmeitä, ja samaan tapaan hän tenäsi:
"Ja entäs sinä, Juho?… Niin että loksaisitko, jos milloin niikseen tulisi?"
Mutta silloin osui tulemaan Antti Närhi. Oli jo lopetettu työt. Iltarusko alkoi punertua taivaalla. Viki Nykäri lopetti. Ei sitä muka sopinut Närhin aikana.
Mutta Juho tuskin huomasi mitään, istui ennallansa. Se Nykärin hirttonuorapuhe oli lennättänyt hänen mielensä toisiin maailmoihin. Närhi istahti joukkoon, aikoi puhella.