"Mitäpä tässä", tapaili Juho ja jatkoi: "Jos nimittäin hirttonuorakin ketä kuristaisi…"
Hän puheli tavallaan kuin unessa, lisäsi: "Ystävä aina pettää hädän hetkellä, mutta hirttonuora ei koskaan."
Se oli nyt jo hänen filosofiaansa. Se oli ikäänkuin oksa, joka oli vihertynyt hirsipuusta. Siinä oli väriä, mutta ei elämää, ei tämän maailman elämää.
Mutta eivät toiset sen kaameutta käsittäneet. Nykäri eli omaa elämäänsä, piti Juhon mielialaa silmällä, ja Närhi tapaili vakavana, kuin ajatuksissaan:
"Ka se on… Kuolema vaeltaa omia teitään ja kolkuttaa meille sauvallaan… kullekin omalla ajallaan ja tavallaan."
Mutta oli jo myöhä ilta. Aurinko laski. Iltarusko paloi loistavana. Etäämpänä purkivat miehet yövuorolla hiililastia, kärräsivät yksipyöräisillä käsikärryillä hiiliä korkealle telineiden varaan asetettua lankkua pitkin varastoon. Hiilistä noussut hienonhieno pöly muodosti miesten ympärille himmeähkön pilven, jonka takana paloi punainen rusko, ja kärräävät miehet kuvastuivat sitä taustaa vasten himmeinä kuin liikkuvat varjokuvat. Oli kuin vainajat siellä jossain toisessa maailmassa olisivat korkeaa lankkusiltaa myöten perätysten kärryjänsä työntäen vaeltaneet, peittyneinä outoon punaiseen valoon, johon kohonnut hienonhieno tomu kätki näyt himmeyteensä.
Eivät sitä näkyä tosin muut niin tajunneet kuin Juho Kokko sen tajusi, ja hänelle viheriöi taas se äskeinen kaamea hirsipuufilosofiansa.
Ja silloin alkoi hän äkkiä puhella ikäänkuin unissaan-puhuja tai hourailija. Koko tämä elävä ympäristö tuntui häneltä unehtuvan, ja hänelle kuumoitti vain se punertavien pölyjen himmentämä toinen maailma, jossa on kaikki punervaa. Hän tapaili kuten yksinpuhuja:
"Arvelin tässä… Kun sinä, Närhi, siitä kuolemasta puhut…"
Siinä hän pysähtyi, jäi kuin miettimään. Nykäri piti salavihkaa visusti silmällä hänen joka-ikistä kasvonelettänsäkin. Oltiin ääneti.