"Niin… Kuolemasta kun Närhi puhuit", toisti lopulta Juho äkkiä, lyhyesti.
"Niin mitä?" tarttui nyt Närhi. Ja Juho koki silloin tapailla kuin jotain tavallaan toista asiaa hapuillen:
"Ei mitään…" Ja tuo iltaruskon punainen kuva yhä mielessä kuumoittamassa hän jatkoi hajanaista:
"Arvelin vain, että se siellä… Se kuumoittaa punaisena kuoleman jälkeen… Valo ja kaikki…"
Ja taas yritti hiipiä vaitiolo. Juho istuikin kumaraisena, eli kuin unessa. Tyyten taas masentuneena, mieli kokonaan maassa hän, kuten yksinpuhuja, siitä punoittavasta kuvasta vieläkin tapaili, kaihoili:
"Se vain siellä punoittaa… Ei puhuta eikä enää eletä, vain ollaan siellä kuoleman ahoilla ja… Kukahan meille siellä äänettömyydessä ja punoituksessa pillillä salaperäisesti soittaa?"
Ja taas vaiettiin. Närhi istuksi vakavana, kuin ajatuksissaan. Mitähän se Juho nyt noin puhuu? Viki Nykäri piti yhä tarkemmin häntä salaa silmällä.
"Mutta mitäpä niistä", äänsi Juho lopulta, ikäänkuin havahtuen, nousi ja poistui puhumatta enempää. Käynti näytti nyt entistäkin raskaammalta, polvet raukeammilta. Itsekin hän tajusi nyt pieksujensa rupsahtelun, kun hän siinä kivisen metsikön läpi kävellä kumpsutteli jonnekin, välittämättä mihin.
"Punoittaa… Se vain himmeästi punoittaa siellä kuoleman ahoilla", kaihoili hän yhäkin mielihaikeissaan siinä yksikseen ilman määrää jonnekin pois kävellessänsä.