Ja niin oli köyhyys alkanut hiiviksiä Tiupankin hökkelissä yhä julkeammin. Kaikki yritteliäisyys ja tarmo oli herpaantunut koko tältä väeltä. Lakon alussa oli eletty toivossa; ei oltu haettu työtä toisaalta. Nyt taas oltiin jo raukeita sillekin yritykselle.
Sillä miten olikaan, niin oli tämä tehdas työläisillensä tavallaan kuin oma koti. Siellä olivat useimmat syntyneet, kasvaneet, eläneet yksitoikkoisen elämänsä ilot ja surut. Siellä oli perhe, koti, useilla oma hökkeli. Lähteä sieltä maailmalle oli monesta samaa kuin jättää oma lapsuudenkoti kylmille ja suoltua itse sieltä talvisille teille. Ne tavalliset ihmispovessa hiiviksivät tunteet ne tekivät tämänkin väen povessa työtänsä hiljaa ja salassa kuten karkearakeisen kallion suonissa hiiviksivä mykkä vesi.
Ja niin oli jouduttu siihen missä oltiin. Tiupankin tupaan ilmestyi jo köyhyyden ainainen toveri: masennus, hermostuminen ja ärtyisyys. Vaimo, Maija, se jo oli tuskainen ja kärsimätön sen Iapsijoukkonsakin takia. Nytkin hän toraili siinä puuhaillessansa. Juho Kokko siinä kun istuksi, niin hän ihan tarkoituksella nyt lopultakin niiden ruokavelkojen takia äkäili. Eräs uskovainen vaimo oli juur'ikään käynyt hänelle juoruamassa siitä uskonnollisesta ynseydestä, jota Juho oli osoittanut Närhin sairaalle Kaisalle, ja sillä hän nyt siinä puutteesta ja harmista menehtyneenä koki Juhoa pistellä, vaikka itse ei jumalinen ollutkaan. Oli jo siinä puuhatessaan ja lapsien hälistessä ja juonitellessa toraillut kauan ja nyt kuin sen synkkänä tupakoiden istuksivan Juhon uhalla entisen torailun jatkoksi ynseili: "Ole tässä sitten ja elä!" Puuhatkin siinä harmissa ja vihastumisessa ihan kuin helisten menivät. Juho vaikeni, kuunteli. Tiuppa itse puuhaili jotain. Maija jatkoi, torasi kuin muka yksin puhuen ja riidellen äkäistä:
"Vatkutetaan ja vatkutetaan vaan sitä aina yhtä ja samaa että: ei oo luojaa… ei oo luojaa… ei oo luojaa!" Hän ihan kuin rääkytti sitä matkiessaan. Juho tiesi, että se oli pistelyä niiden hänen Närhin Kaisalle puhumiensa puheluiden johdosta ja samalla kostoa siitä maksamattomasta ruokavelasta. Häntä painosti.
"Pahus!" äkäili Maija ja ihan kiskaisemalla kiskaisi kattilan liedeltä kaataakseen siitä veden saaviin.
"Elä nyt, Maija, turhia… kiivastu", yritti Tiuppa sovitella. Mutta Maija ärtyi siitä tyyten ja tenäsi jo aivan menehtyneenä: "Minä en voi… en voi… en voi… en voi!" Ja yhä kiihtyneemmin hän vain tenäsi:
"Minä en voi olla enää puhumatta, kun koko sydän on jo tämän köyhyyden kanssa tuskasta pakahtua."
Hoiperteleva lapsi lankesi, parahti ja alkoi ihan huutaen itkeä. Tiuppa riensi sen avuksi, nosti parkuvan lapsen käsivarrellensa ja alkoi sitä tyynnytellä. Eräs toinen, tätä vähän isompi poikanen oli liannut itsensä ja yritteli sekin hiljaista itkua.
Ja silloin Maijassakin ikäänkuin ratkesi koko sydän. Häneltä pääsi itku. Hän peitteli sitä, vetäen huivia alemma silmillensä, ja samalla vaikeroi:
"Herrasiunaa!… Herrasiunaa tätä köyhän tehtaalaisen elämää!"