Ja silloin alkoi taas hänen mieltänsä hiukaista se ainainen salainen ajatus. Hän muisti taas, että hänellä on hirttonuora taskussa. Hän painui kumaraisemmaksi, sulkeutui aivan äänettömäksi. Joku kuva eläytyi mieleen: hän muisti sen aikoinaan vanhaa puuhuilua soitelleen poika-vainaansa ja istui ja tupakoi ihan ääneti, kumarassa, katse lattiassa.
"Jaa… Yhteiskuntaolot… Tahtovathan nekin olla", puheli lopulta vasta pitkän ajan kuluttua Tiuppa, nyt pikku lapsi käsivarrellaan seisoksien, tuon Juhon äskeisen puheen vastaukseksi. Ei näet tuntunut hänestä oikein sopivalta olla mitään vastaamatta.
Mutta ei se puhe sen pitemmältä Tiupaltakaan sujunut. Hän veteli lapsen paidanhelmaa sen alapuolen suojaksi ja aivan kuin puheli jotain sille asialle.
Lopulta Juho Kokko nousi ja poistui ääneti. Maija puuhaili eteispahasessa ruokakomeron ovella, selin eteiseen. Oli kulettava sen ohi. Hän koki päästä pois kuin varkain, käveli hyvin varovasti, ettei Maija huomaisi hänen siitä ohi hiipivän. Tuntuikin tuo hiipiminen onnistuneen. Hän pääsi asumusrähjän kartanolle, missä vastaan hengähti kuiva, kuuma ja tyven kesäpäivä ja pölyisen tehdaselämän ominainen tuntu.
II
Anna Suni oli tehtaan lapsia, ja niin oli tavallaan Juho Kokkokin. Jo kymmenvuotiaana oli hänkin tullut torpastaan häädetyn isänsä kanssa tehtaalle. Siitä lähtien oli hän ahertanut joka päivä tehtaan työläisenä.
Ja niin oli Anna Sunikin: pikkutyttösestä aina kahdeksantoistavuotiaaksi oli hän elänyt tehtaan töissä ja leivissä. Kahdeksantoistavuotiaana oli sitten joutunut työttömäksi. Töiden vähyyden takia oli erotettu silloin lähes puolet työläisistä. Hän oli joutunut maailmalle, ajautunut kaupunkiin, viipynyt siellä vuosikausia ja palannut tehtaalle takaisin noin vuosi sitten. Oli vuokrannut huoneen ja ansaitsi toimeentulonsa pesulla ja silityksellä.
* * * * *
Juho Kokko oli kiintynyt Annaan jo ennen hänen tehtaalta-lähtöään, Anna oli ollut tehtaalaisten lauluseuran paraita laulajia, kuten Juho itsekin. Ja niiltä ajoilta oli hiljainen, äänetön ystävyys jatkunut. Nyt vaimon ja lempilapsen kuoltua tuntui Anna ainoalta omaiselta.
Ja sitten lakon puhjettua, kun Juho Kokko jo kulki itsemurha-ajatuksissa, olivat he yhdessä joutuneet lakon johtohenkilöiksi. Tosinhan Juho Kokko oli sitä ainoastaan nimeksi. Lakon johto, kuten kaikki muukin, oli itse asiassa luisunut pois hänen käsistänsä, vaikka toiset eivät sitä huomanneetkaan, Mutta jo se seikka, että hän oli lakkojohtokunnassa, vahvisti sittenkin tuon johtokunnan toimia, sillä työväestö piti Juho Kokkoa yhtenä luotetuimmistansa. Henkisen terveytensä aikoina hän olikin ollut ensimäisiä puuhaajia. Aina hän nytkin oli tuon johtokunnan kokouksissa läsnä, joskus puhuikin jotain, mutta itse asiassa hän tuskin kaikistellen tajusikaan mistä ja mitä päätettiin. Hän oli kaikelle jo väsynyt ja hervonnut.