Oikeastaan hän aikoi mennä Annan luo, kuten aina ennenkin raskaina hetkinänsä. Anna se kun oli häntä nyt kutsunutkin. Mutta ei tuota tullut nyt suoraan menneeksi. Mieliala se lie painanut taas kävelylle, ja niin oli hän joutunut tapansa mukaan kiertelemään pitkin tehtaan monia pölyisiä pihoja.
Ja poutaa, hiostavaa tyyntä poutaa kesti yhä. Ilma oli tehdasalueille ominaisen kuivan tunnun tympäisemä, tunnun, jota painosti se koneiden ja työn ja etempänä raatavan kosken ainainen raskas, kuin salainen jymy. Vastaan tuli Antti Närhi. Se yritti puhua, valitteli taaskin perheensä oloja, vaimonsa sairautta, ja jatkoi:
"Ja olotkin tässä kun ovat vielä näin kireät… Kun onnistuisi edes jonnekin muualle työhön siirtymään, mutta et sitä niin vaan heltiä."
Ja ikäänkuin Juhon perheetöntä oloa kaihoillen hän lisäsi:
"Sinulla tuota, Juho, on toki siinä suhteessa helpompi olo."
"Ka", tapaili Juho.
Mutta äkkiä valtasi taas mielenmasennus. Taas muistui mieleen koko oman elämän salainen taakka, ja sitä taskussa olevaa hirttonuoraansa tarkoittaen hän silloin puheli:
"Mitäpä tässä surisikaan… Minulla on jo pitkä passi taskussa…
Ikuinen matkapassi, tarkoitan."
Mutta ei Närhi ymmärtänyt. Jostain tavallisesta passista hän luuli
Juhon puhuvan. He erosivat. Juho jatkoi kiertelyänsä.
Niin saapui hän eräälle pihalle. Pari-kolmekymmentä miestä hinasi siinä jotain jykevälle puualustalle asetettua raskasta rautaista konetta pitkin pihaa. Kai ne sitä laivarantaan aikoivat. Pari miestä autteli rautakangilla takaapäin, mutta koko muu joukko nyhti nuorasta. Selät ojossa ne kiskoivat, heittäytyen aina koko miesjoukko säännöllisessä, harvassa tahdissa kuin ryntäillensä olan yli juoksevien vetonuorien varaan. Kaiken tahdiksi kuului vain kuolettavan yksitoikkoinen huutelu: