"No… Mitäpä niistä!" lopettikin hän äkkiä, huokasi hiljaa ja tarttuen vaatevasun toiseen korvaan pyysi Juhoa: "Niin, jos sitten, Juho…" Juho tarttui toiseen vasun korvaan, ja he poistuivat vasua kantaen, poistuivat ainiaaksi rannalta, joka oli molemmille rakas.
* * * * *
Ja nyt oli jo ilta, Annan viimeinen ilta tehtaalla. Hän kokoili viimeisiä pikku tavaroitansa matkakodin. Huone oli jo tyhjä. Olihan vain penkki, tuoli ja tyhjä pöytä, ne ostajalle jäävät vähät. Tiupan Maija siinä autteli Annaa ja puheli. Niitä omia olojansa hän siinä huokaili:
"Niin se on… Niin se on meidän elämämme", hän siinä jotain avuksi puuhatessansa päivitteli ja jatkoi:
"Mutta kun sitä ikäsi tehtaalla elät, niin sitä myös tehdaselämän tunnet."
Ja samaa pitkältä. Joku saarnaaja oli käynyt heillä ja kokenut puhua ja käännyttää. Siitä hän nyt puheli:
"Taivaat ja autuudet sanoi olevan tallelle pantuina, kun vain uskoo."
Anna huokasi. Hänkin muisti jotain. Ihan kuin katkerana hän nyt vuorostaan siinä lisäili:
"Lupaavat!… Vähänkö ovat ennen luvanneet!"
Ja ihan luonnollisena poven äänenä häneltä tuli jatkoksi katkera: