"Taivaan kyllä lupaavat, kun vain saavat itse isot puustellit ja muut virkatalot ja maat ja mannut täällä maailmassa pitää!"
Oli tulla hiljaisuus. Molemmat tunsivat jotain samaa.
"Mutta mitäpä ne puhuen paranevat", huokasi Anna taaskin lopuksi ja jatkoi omia puuhiansa.
* * * * *
Niin tuli ilta. Tiupan Maija oli jo lähtenyt. Anna oli yksin, istui avonaisen akkunan ääressä ja katsoi.
Ja siellä se oli tehdas iloinensa, suruinensa. Siellä oli kulunut hänen elämänsä paras osa. Aurinko laski. Läheisessä metsässä, siinä pesurannan lehdossa, pitivät nuoret iloa. Sinne ne aina kesäilloin kokoontuivat. Kuului hanurin soittoakin sieltä. Siellä sitä oli hänkin vähät ilonsa iloinnut jos myöskin salaisia surujansa surrut.
Niin istui hän kauan. Ei hän tajunnut, miksi mieli nyt väsyi. Huone oli tyhjä. Se paljas penkki vain ja tyhjä pöytä. Koko elämässä tuntui olevan jotain sanomattoman autiota ja kaihoisaa.
Ja niin hän raukesi. Hän kallistui penkille pitkäksensä, painoi siihen kasvonsa ja itki, itki yksin kauan ja katkerasti, kasvot paljasta puupenkkiä vasten ja tähänastisesta elämästä jälellä ainoastaan tämä jo puoliautio ja vieraalle jätetty huone.
XII
Nyt oli Anna jo poissa. Juho oli saanut illalla passinsa, ja tänään tuossa puolenpäivän tienoissa oli hänen määrä lähteä.