Niin istui hän kauan, puheen alkuun pääsemättä, tupakoi kumarassa, alkoi jo hiljaa synkistyä. Ei hän huomannut edes Tiupan joukon omituista oloa ja mielialaa: ei sitä,, miten ne ihan kuin kuiskaillen elivät. Sen hänen asiansa takia ne nyt niin tekivät Lapsetkin. Poliisien lähdettyä olivat nekin ihan kuin nurkissa supatelleet.
Lopulta kuitenkin Juho jo siinä yritteli puhua, mutta siitä tulikin aiotuiden jäähyväissanojen sijasta ihan toista.
"Ne ovat nämä ihmisen mielialat", hän siinä kuin itsekseen kokien alkoi, ja lopetteli:
"… ne ovat niinkuin mitäkin levottomia ja arkoja muuttolintuja… Et niitä sido etkä itse aloillaan pitele."
Siinä häneltä loppui kaikki. Mieli tuntui herkähtävän taas joihinkin omiin kuviinsa ja näkyihinsä, jotka kuumoittivat tämän arkielämän harmaudesta.
Taas syntyi äänettömyys.
Ja ulkona samaa harmaata. Lientyi vain lientymistään. Ei satanut, mutta kaikki alkoi peittyä mitä sakeimpaan harmaaseen sumuun, ja kosteutta ja vettä tihkui kaikkialta. Juhon synkeys lisäsi Tiupan väen vaiteliaisuutta. Kai se sitä asiaansa suree, arvelivat he. Alkoi jo sääli valtailla hiljaa mieltä. Teki mieli puhua joku sana, ehkäpä varoittaa, että poliisit ovat jo kintereillä.
Oma asiansa sitten, pakeneeko vai ei.
* * * * *
Lopulta sitten alkoikin Tiuppa itse puhua. Juuri kun Juho varustautui vihdoinkin alkamaan, rupesi pienin lapsista itkemään jonkun vahinkonsa johdosta. Tiuppa nosti sen käsivarrellensa, viihdytteli sitä, ja lapsen tyynnyttyä puheli nyt Juholle: