Omituista! Varsinkin sen viimeisen kesän hän nyt näinä viime aikoina oli niin selvästi muistanut ja lisäksi erään toisen: sen, jolloin oli opetellut huilua soittamaan, noin seitsenvuotiaana.
"Oli silloinkin tämmöinen hyvä kesä", koki hän siinä kumarassansa jatkaa ja lisäili, katse yhä siinä sillanraossa:
"Meidän tuvan rapuilta oli pihanurmikkoa pitkin järven rantaan ehkä sen verran kuin tästä tuohon Hilapan tuvalle."
Miten vaivalloiselta, raskaalta hänestä nyt tämä puhuminenkin tuntui. Hän muisti, kuinka oli silloin poikasena soitellut ison pihlajan juurella, mutta vielä useammin pihaveräjällä, jonne mökin kaksi lehmää vasikoinensa illoin saapuivat. Nyt se kuva tuli mieleen tavallista elävämpänä, ja hänestä tuntui, kuin istuisi siellä veräjällä nyt hänen poika-vainajansa, istuisi ja soittelisi puuhuilua, kuten hän silloin, äidin lypsäessä karjapihalla.
Ei, ei ottanut nyt puhe sujuaksensa. Annakin vaikeni.
"Mutta mitäpä niistä… Vanhoista muistoista", lopettikin hän äkkiä, tovin vaiettuansa, ja aivan toiseen asiaan mennäkseen hän nyt uudelleen ikäänkuin siitä puheensa alkuosasta alkaen puheli:
"Meitä kuitenkin painavat nämä kärjistyneet yhteiskuntaolot niinkuin eloton rautaharkko… Jos sitä yritätkin mitä, niin se vaan painaa!"
Ja taas äänettömyys. Annaakin alkoi painostaa. Hän koki uurastaa työssään ja aikoi puhua jotain eloisampaa, mutta ei tuo tahtonut puhe lähteä.
Ja silloin tuntui, kuin olisi häneltä päässyt hiljainen huokaus.
* * * * *