Oikeastaan Anna puuhaili Ameriikkaan-lähtöä, vaikka ei ollut siitä vielä kellekään puhunut, ei Juhollekaan. Olo tuntuikin kotimaassa käyvän työlääksi. Herrasväki, kun tiesi hänen olevan lakon puuhahenkilöltä, ei antanut hänelle enää pesua. Työväellä taas ei ollut millä pesettää. Lakkolaisten voimat tuntuivat nääntyvän. Kaikki painosti. Oli hänellä jo koottuna niukat matkarahatkin.
Mutta nyt, Juhon siinä masennuksissaan istuessa, varustautui hän ilmoittamaan tuosta aikeestansa lähteä Ameriikkaan. Juhon tavallistakin painostavampi masentuminen alkoi hänessä, kuten usein ennen, herättää sääliä ja osanottoa. Kuin saadakseen raskaan painostajaisen huoneesta pois karkoitetuksi oli hän puuhannut kahvikupit ja valmiin kahvin siihen silityspöytänsä kulmalle, kaasi Juholle kupin ja kehotti:
"Juho… Juo nyt!"
Miten puhtaalta se Anna tuntuikin nyt taas Juhosta siinä, valkea silittäjättären esiliina yllään puuhatessaan. Aivan hänen mielensä taas virkistyi.
"Ota nyt leipääkin!" kehotteli Anna silityspuuhissaan ahertaen. Juho istui penkillä kumarassa. Kuin kehotusta totellakseen hän kurotti leivoksen reunasta irtaantuneen murusen, alkoi sitä pureksia natustella, kuten äsken Tiupan tuvassa sitä murustansa, ja samalla puheli:
"Olisipa tässä leivättäkin välttänyt… Juuri äsken söin aamiaisenkin."
Häntä ujostutti sanoa totuus: ettei ollut eilenkään syönyt. Ja jos Anna olisi nyt miten pyytänyt häntä syömään enemmän, ei hän olisi sitä tehnyt. Häntä painosti tämä köyhyyden tunne.
Mutta samalla hän alkoi hiljaa herkkyä. Annan ystävyys sai taas hänen herkän sielunsa värähtelemään. Taas sekoittui hänessä se ainainen rakkauden ja kuoleman runous, punoutui samaksi rihmaksi. Hän muisti hirttonuoransa, ja miten lie ollutkin, herkkyi hän siinä jotain puhuakseen äkkiä kysäisemään:
"Surisitko, Anna, jos yhtenä päivänä niinkuin… sanoisin jäähyväiset koko tehtaalle?"
Sitä itsemurhaansa hän tarkoitti. Mutta ei Anna ymmärtänyt. Luuli Juhon aikovan lähteä työnhakuun muualle ja puhuvan niistä jäähyväisistä.