"Surisitko, Anna?" toisti Juho. Annasta tuntui Juho nyt ihan omituiselta, kaihoisalta. Silitystään asetellen hän tapaili:
"Mitä sinä nyt, Juho… Eihän tässä mitä…"
Hänenkin mieltänsä aivan herkytti tämä Juhon mielenmasennus. Vaistomaisesti hän sen tajusi. Kuin mielialaansa peitelläkseen hän jatkoksi tapaili:
"Kuka tässä tietää kuka meistä ensiksi jäähyväiset sanoo…"
Hän tarkoitti sitä omaa lähtöänsä, Ameriikkaan-menoansa.
Mutta siihen oli puhelu tauota. Sen aiotun matkankin takia tuo lie ollut Annan mieli nyt niin herkkä. Hän syventyi työhönsä. Juho istuksi, oli tupakoivinaan. Ajatus ei ottanut tehdäksensä työtä. Katse kiintyi taaskin siihen samaiseen sillanrakoon. Hyvä tovi oltiin aivan ääneti.
Mutta lopulta hän, ikäänkuin olisi virkistynyt, kohentautui ja kaihoili:
"Ei… Et sinä, Anna, surisi… Et, et sinä surisi, Anna!"
Anna ihan heltyi.
"Hyvä isä… Mitä sinä nyt, Juho, tuolla tavalla!" koki hän tapailla ja ollen ihan altis kaikelle aikoi ilmoittaa sen oman matkansa, puhellen: