"Kun nämä todellakin, nämä yhteiskunnalliset olot… ovat niin kierot."
Hän oli ihan kuin helteinen, näppäsi kostealla sormella silitysrautaa, sen kuumuutta koetellen, ja kuin hajanaisena jatkoi:
"Niiden takia tässä minäkin tulin jo ajatelleeksi, että jos tästä poistuisi Ameriikkaan… Ei se köyhän isänmaa ole enemmän täällä kuin muuallakaan maailmassa."
* * * * *
Oli alkanut hiljaisuus. Tämä Annan ilmoitus tuli Juholle ihan odottamatta. Se koski häneen. Oli kuin ainoa ystävä olisi ilmoittanut hänet jättävänsä. Hän painautui kumaraansa ja istui ja koki saada jotain ajatuksen tapaista kiinni.
Ja niin loppumattomiin. Anna silitti. Kuului raudan pehmeä suhahtelu puhtaalla paidalla. Annankin mieli ikäänkuin herposi. Puseron kaulus tuntui puristavan omituisesta herkkymisestä helteiseksi käynyttä kaulaa. Hän vetäisi sitä nopeasti väljemmäksi. Oli kuin olisi kurkkua kuivannut.
Ei ääntä. Sireenin tuore, kukkiva oksa pisti avonaisesta akkunapuoliskosta hieman huoneeseen. Miten lie mieleen silloin lopulta elpynyt se Juhon ja hänen poika-vainajansa huilulla niin monesti soittelema "Kotilaulu". Kuin oloa virkistääkseen, ja kuitenkin enemmän sisällisestä kaihosta, johtui hän silloin siinä silityspuuhassaan hyräilemään sen paria säettä:
"Kun kotiportin muisto mieleen saa, on niinkuin satais' lunta leppoisaa."
Mutta siihen loppui kaikki ja alkoi äänettömyys. Kuului tehdaselämän mykkä, etäinen jymy. Osa tehdasta kävi jo rikkurien avulla. Juho Kokko istui yhä ennallaan. Hänen päässänsä kuvastui taas se äskeinen lohduttoman pitkältä tuntuva hiilikuormajono silloin tällöin lompsahtelevine ja lotisevine pyörineen, ja sen taustana kuvastui tehdasasutuksen laaja hökkelialue, jolla vallitsi poutaisen sydänpäivän hiljaisuus, ilman muuta eloa kuin se aidanselällä kertasen kiekaiseva kukko.
Mieli painui. Taas hän muisti taskussaan olevan nuoran, nousi ja poistui hiljaa hiipien, aivan kuin varkain, kuten äsken Tiupan tuvasta.