"Jos lie vaikka niiden sormi pelissä." Hän tunsi huijarit, luetteli niiden nimet.
Ja nimismies uskoi heti, että ne ovat syyllisiä, varsinkin kun kuuli niiden oitis, aivan juoksujalassa, lähteneen karkuun. Olihan se varma todistus. Ei hän pitänyt tarpeellisena Jönniäkään erin kuulustella, ei tahtonut kuolevaa vaivatakaan. Hyvin hän tunsi huijarit niiden monista entisistä kolttosista. Lisäksi oli Jönnillä ollut rahoja. Oli aihekin tehdä rikos.
Ja niinpä hän ryhtyikin kiireesti miesten kiinniottopuuhiin. Hän telefonoi Tampereen ja jos minkä kaupungin poliisilaitokselle, ja kaikki voimat pantiin liikkeelle tuon vaarallisen, tunnetun joukkueen vangitsemista varten.
Mutta yhä vapisi Sipiläkin ja koki miettiä miten sotkea oman syyllisyytensä. Pelästyneessä mielessä kuvastui asia kerrassaan kauheana. Hän istuksi, tupakoi ääneti, koki ajatella keinoja, eikä jaksanut keksiä.
Ja lopulta hän aivan kuin raivostui itsellensä. Kun hän yksikseen selvitteli hevostansa kotiinlähtöä varten, uhitteli hän itseksensä, umpimähkäisesti:
"Tipahtakoon jos tipahtaakseen! En pelkää enää!"
Hän suuttui hevosellensa, riuhtaisi sitä ohjaksista ja ärjäisi:
"Soh, koni!… Ann' tipahtaa vain! En putoa!"
Ja niin lähti hän Pinturin talosta mieli masentuneena ajelemaan synkeänä kotiansa kohti.
Mutta huijarijoukon synniksi joutui toinenkin rikos, joka yhäkin varmisti sitä luuloa, että heillä oli rikollinen osuus Jönnin murhassa: Seuraavana yönä oli näet tehty siinä Rouvarin talon lähettyvillä murtovarkaus. Hovineuvos Pöksyliinin asunnosta olivat varkaat anastaneet rahaa ja hopeaa lähes viidentoistatuhannen arvosta. Huijarijoukko kyllä oli siihenkin syytön, mutta kukas sen osasi näissä oloissa arvata, varsinkin kun tuo joukko oli niin kuulu kolttosistaan. Hovineuvos Pöksyliini lupasi kolmensadan markan palkinnon konnien kiinnisaajalle, ja jo huomenna komeili sanomalehdissä seuraava ilmoitus: