Mutta Jönni vain vaipui ja vajosi ja todisti:
"Ne ovat vähäisiä… ne elämän vaivat… tämän suuren vaivan rinnalla."
Ja Pinturikin tarttui Jönnin ajatusta kannattamaan, todistaen kuoleman suuruudesta:
"Ne ovat vain pientä pihinää. Ne elämän vaivat. Kuoleman koleuden rinnalla."
Ja erikoisesti ja ensiksi alkoi nyt Jönni katua sitä, että oli ollut ylpeä ja töykeä pelastajalleen Hankulle. Hän katui sitä, että ei ollut ostanut sille ryyppyä. Hän selitti asian hoitajilleen ja valitti:
"Ja nyt se Hankku astuu tulevassa elämässä äkkiä eteeni ja alkaa soimata ja sanoa, että: Jönni!… Jönni hoi", aleni hänen äänensä aivan haikeaksi, ja hän vaipui ja vajosi ja alkoi tahtoa pappia. Lähetettiin sitä hakemaan, ja kaikki valmistui nyt kuoleman tulolle.
* * * * *
Ja siinä pappia odotellessa alkoi nyt Jönni tehdä lopputiliä elämän kanssa. Hankku häntä eniten vaivasi ja piinasi. Hän katui ja valitti. Ensi töikseen hän käski varata itselleen jo ruumiskirstun. Kylässä olikin mestari, joka valmisti yksinomaan ruumiskirstuja. Möi niitä Tampereelle. Sillä oli varastossa valmiita.
Ja nyt sillä osui olemaan eräs vanha arkku. Se oli tehty tilauksesta, mutta oli erehdytty mitoissa. Kirjeessä oli tilattu arkku, jonka pituus olisi 1 metri 90 senttiä, mutta liekö joku kurillaan — vai muutenko lie osunut — muuttanut ykkösen kakkoseksi, ja kun 9:n numero oli kirjoitettu niin epäselvästi, että näytti 4:ltä, niin mestari oli tehnyt 2 metriä 40 senttiä pitkän arkun. Niin jumalattoman pitkää ei tietysti kukaan huolinut, ja mestari työnsi sen nyt kavalasti Jönnille 50 markasta. Hinta maksettiin. Kaikkiin muihinkin menoihin eroitettiin rahat, ja talo tyytyi sataan markkaan.
Ja sitten alkoi hän sovittaa itseään maailman kanssa. Hankku se vain yhä vaivasi ja nuhteli häntä.