Ja niin ei hän voinut olla, vaan vaati kirjoittamaan testamentin. Hän testamenttasi Hankulle kaiken mitä häneltä jää, kun hautajaiskulut ja muut on maksettu. Laskettiin jäävän sata, parikin rahassa ja siellä kotona olevat kapineet. Olihan siellä sadan markan sänkykin. Testamentti pantiin oitis postiin, jotta se joutuisi Hankulle jo hautajaispäiväksi, niin että Jönni saisi levon eikä Hankku oitis ilmestyisi eteen. Lisäksi kirjoitettiin kirje, selitettiin Jönnin kuolema ja että silloin ja silloin haudataan. Kun lääkäri oli kerran sanonut, niin ei se enää muutu. Niin uskoi Jönni.
* * * * *
Ja niin oli kaikki valmista. Lähetettiin jo kuolinilmoituskin Helsingin lehtiin. Jönni tahtoi niin. Toverien piti saada tieto heti. Siksi kirje pantiin jo postiin ja niin odotettiin papin tuloa ja arkun tuojaa. Nyt hän jo peräsi:
"Mitenkä kauan se lääkäri sanoi tämän valmistusajan vielä kestävän?"
Ja kun sairas oli jo kyllin tyyni, niin uskallettiin ilmoittaa:
"Ei yli yön kestä… Ja senkin ainoastaan maidon lievityksellä",
ilmoitti Pinturi vakavana. Jönni kuunteli nyt jo senkin tyynenä. Olihan
Hankku, paras ystävä ja pelastaja, sovitettu, sovitettu siis kaikki.
Hän vaipui ja raukesi kuin lapsi. Nyt hän jo kaihoisasti puheli:
"Minä jo sanoin silloin hiljaisuudessa sielulleni: Sielu — sanoin minä — elä anna ylpeydelle valtaa, sielu! Mutta se vain veti."
Kaikkea hän nyt katui. Hoitajat kuuntelivat kuten aina kuoleman edessä seistessä. Jönni jatkoi, kaihoili:
"Minä sanoin sielulleni jo siitäkin asiasta, että: Sielu! Elä ole niinkuin muhametti, vaan elä vanhanapoikana, niin et joudu Turkin sulttaanin kanssa samoihin kirjoihin ja samaan pinne-lautaan. Mutta se vain siinäkin veti. Syntinen luonto veti."
Pinturikin ymmärsi mistä on puhe ja lisäili vakaana, hurskaana: