"Kauppa kuin kauppa", puheli se vain. Tiesi hän, ettei noin pitkää arkkua ostaisi kukaan. Jönniä harmitti. Hän alkoi morkata mestarin työtä, soimaten arkkua huonotekoiseksi. Hän kallisti sen kylelleen, paineli laitalautoja niin että ne notkuivat ja ynseili:
"Kehnoako tää tämmöinen kestää? On kuin pärevasu. Koko iäinen maja."
Mestari siitä loukkaantui ja ärähti:
"Kivimuurikos sinulle olisi pitänyt pykätä semmoista tarvetta varten!
Tai ihan pankkiholvi muurata!"
Ja tietäen Jönnin jätkäksi hän halveksuvasti lopetti:
"Välttää sinulle. Kyllä siellä raatosi kestää. Jahkahan vain sinne asti pääset."
Se oli tosi toraa. Pinturi ryhtyi toki lepyttelemään ja puheli sovitellen:
"Ka, emmepä me yleensäkään voi, täällä ajassa, rakentaa ihan pysyväistä majaa… Vasta taivaassahan meillä on se pysyvä osa."
Ja niinpä ei Jönnillä ollut muuta neuvona kuin ottaa arkku mukaansa. Hän päätti myydä sen Tampereella. Hän maksoi rahan kaikesta, kiitti ja niin lähti arkkuineen ajamaan Tampereelle. Kohtahan olikin päätettävä se koskikauppa. Kaikki äskeinen unehtui, ja taas kangastivat hänelle maailman miljoonat, rikkaus ja onni.
Ei hän näet aavistanutkaan, että hänellä on edessä oikea, vieläkin vakavampi kuolemanasia ja että hänellä ei siis ole syytä myödä ruumisarkkuaan, ennenkuin on siitä kuolemasta selviytynyt. Siinä arkkunsa kannella silinteri päässä istuksien ja ajaa körötellen hän nyt johtui mietiksimään sitä kuolemansa asiaa. Se tuntui aivan ihmeeltä. Lopulta hän, muistaen ne Sipilän sanat: "olisi se ollut kova kolaus", jo ajomiehellekin äkkiä puheli: