Mutta koskiyhtiön herrat olivat noloja. Heitä harmitti se, että asia joutuu julkisuuteen ja heidän tyhmyydellensä aletaan nauraa. Eivät he tienneet, että petkuttajana on pelkkä jätkä, mutta sittenkin he pitivät viisaimpana peittää asian, kokea säilyttää liikkeen arvoa, ettei jouduttaisi tyhmäin kirjoihin.
* * * * *
Tampereelle saavuttua Jönni jätti ruumisarkkunsa kuormaan erään talon pihalle, jossa kyytimies syötti hevostansa. Aikoi päivemmällä myödä tuon oudon arkun torilla, mutta sitä ennen lähti Koskiyhtiön konttoriin päättämään koskikaupan, saamaan miljoonan.
Mutta kun hän työntyi ovesta eteiseen, huusi juoksupoika oitis riemastuneena:
"Täällä on nyt se veijari!"
Ja kuin ampiaiset olivat kaikki syöstä Jönnin niskaan. Kahilainen ryntäsi pitkä konttoriviivotin ojona ja kiroili:
"Sinä saatanan lurjus!… Mutta minä sinut pehmitän!"
Käsiksi ne aivan kävivät, ja ennenkuin Jönni ehti tointuakaan ja mitään tajuta, olivat ne suorastaan potkineet hänet pellolle, ja Kahilainen huusi vielä jälestä:
"Linnaan minä sinut, roikale, panetan."
Hän paiskasi oven kiinni niin että jysähti. Jönni seisoi kuin puulla päähän lyöty, hölmisteli, ei tiennyt mitä ajatella. Juoksupoika avasi silloin vielä oven ja sen raosta päänsä pistäen huusi Jönnille hänkin nopean, kimakan kirkaisun: