"Hunsvotti!"
Hän näytti uhallakin kieltään, pistäen sen nopeasti suusta ulos. Ja sitä kyytiä taas ovi kiinni. Ei ollut Jönnillä edessä muuta kuin lähteä poistumaan. Hän ei jaksanut ymmärtää, mikä oli tämän kaiken syynä. Mieli masentui.
Niin saapui hän kyytimiehensä luo kartanolle. Se istuksi hänen ruumisarkkunsa kannella kärrissään ja luki sanomalehteä. Siinä oli jo täydellinen, ivallinen kertomus Jönnin koskikaupasta. Mies luki ääneen, ja Jönni kuunteli uteliaana. Kertomus loppui näin:
"Kuka tuo ihmeellinen veijari on, siitä ei vielä ole tietoa. Nähtävästi on mies kuitenkin toiminut erehdyksissä. Sama mies kuuluu näet ostaneen kyseessä olevan Pauhukosken viereisen tilan, ja kun tilan myöjä oli tiluksia näytellessään hänelle näyttänyt tuon koskenkin, niin nähtävästi on ukkeli luullut tuon kosken olevan hänen ostamallaan tilalla ja siis yrittänyt myödä omanaan."
Jönni ymmärsi nyt kaiken. Hän vaikeni, kuunteli.
"Jopa oli siinä tuhma ja yksinkertainen ukko. Kun niin isossa koskessa erehtyi", puheli kyytimies lukemisen lopetettuaan. Salatakseen oman osuutensa, sen, että juuri hän on tuo tuhma ukko, Jönni lopulta myönteli:
"Mitenkähän tuo ukko niin pahasti erehtyi."
Ja vieläkin täydellisemmin epäluuloistakin puhdistuakseen hän aivan kuin tuota ukkoa pilkaten lisäsi:
"Sillä ukolla on ollut pää oikea pähkinä."
Mutta ei kyytimies liikoja huolinut koko jutusta. Häntä laiskotti.
Savut imaistuaan hän toki veltosti arveli: