Ja oitis huomasi poliisi, että tässä oli kysymyksessä suurhuijaus, oikea n.s. kansainvälisen huijarijoukon julkea petkutus. Petkutetut jo raivostuivat, niin koski- kuin metsäyhtiö, niin eversti Porholan nenästä vedetyt velkojat kuin myös kauppaneuvos Lundberg. Jönniä ei kukaan osannut epäillä.
Ja niinpä herrat yhdessä lupasivat sanomalehti-ilmoituksella tuhannen markan palkinnon sille, joka saa tuon huijarin kiinni. Koskiyhtiön herrat kiroilivat, kun eivät silloin Jönnin toistamiseen käydessä olleet häntä vanginneet. Olivat, kuten jo sanottu, kiihtymyksessään pitäneet asiaa vähäisenä ja kokeneet painaa hiljaisuudellakin, etteivät joutuisi naurun alaisiksi.
Ja niinpä etsi poliisi nyt tuota suurhuijaria, Jönniä, kaikin voimin. Erityisemmin oli asiaan innostunut samainen salapoliisi Hytinen, joka niiden kolmensadan toivossa etsiskeli niitä samaisen Jönnin murhaajiakin. Ei hän tuntenut Jönniä, ei tiennyt mitään senkään myrkyllä murhatun jätkän virkoamisesta, siitä kun ei ollut pantu uutista sanomalehtiin, ja niin sai tuo etsitty ja samalla murhattu Jönni rauhassa kaupitella nyt omaa ruumisarkkuansa Tampereen torilla.
* * * * *
Mutta se ruumiskirstun myöminen oli vaikea.
"Tämä on meille ainoa tarpeellinen… tämä iäinen maja", kehui hän tavaraansa saadakseen tuon ainoan tarpeellisen kaupaksi. Mutta ei siitä ainoasta tarpeellisesta ottanut kukaan huoliakseen. Arkun ostajia kyllä oli, mutta kaikki vieroivat niin pitkää.
"Eihän niin pitkä arkku mahdu helvettiinkään", puheli eräskin ostaja. Eräs aikoi ostaa sen vaatekaapiksi, laittaa kannen saranoilla kääntyväksi oveksi, mutta kun Jönni tahtoi viittäkymmentä markkaa, niin hän alkoi perääntyä, sillä hän oli arvellut viittä markkaa. Jönni koki silloin kehua tavaraansa. Hän näytteli, ylisti:
"Tää on lujatekoinen arkku."
Ja näytellen laitojen liitteitä hän jatkoi:
"Näissäkään ei ole käytetty vanhanaikaisia salvaimia, vaan oikeaa ruuvirautaa. Niin että se pitää." Hän kehui sitä hartaasti ja selitteli: