XIV.
Poliisi Nuutinenhan — se Jönnin ainainen kantaja — oli, kuten lukija jo tietää, saanut poliisinviran täällä Tampereella. Aluksi oli hänelle annettu vapaa väliaika yksityisten asioittensa järjestämistä varten. Vasta tänään alkoi hänen virkatoimensa.
Ja omituista kyllä sattui hänen ensimäiseksi virkatehtäväkseen sen pitkän Antti Pitkäs-vainajan hautaaminen. Se kun, kuten jo sanottu, oli aivan varaton, niin täytyi haudatakin poliisilaitoksen kustannuksella, kun kerran oli sen suojassa kuollut. Nuutinen määrättiin olemaan hautajaisissa läsnä poliisilaitoksen puolesta.
Ja lisäksi sattui niin, että samainen Antti Pitkänen oli Nuutisen lapsuudentoveri, entinen hyvä ystävä, niin vastakkaisille aloille kuin he olivatkin joutuneet: Nuutinen järjestyksen pitäjäksi ja Pitkänen sen rikkojaksi, kohoten siis Pitkänen tavallaan Nuutisen työnantajaksi. Arkku oli jo rattailla poliisikamarin pihalla. Siellä odotti joukko vainajan entisiä tovereita, saattaakseen pitkän Antin hautaan. Heihin yhtyi nyt laitoksen edustaja Nuutinen. Hän oli juur-juuri kamariin saapunut, ei siis ollut nähnyt Jönnin tuontia, ei aavistanut Jönnin olevan Tampereellakaan, saati sitten poliisilaitoksen suojassa, vielä vähemmin suorastaan ruumisarkussa, jota saattamaan hän nyt lähti. Hän uskoi jo Helsingissä sanoneensa ikuiset jäähyväiset tuolle ainaiselle kiusanhengelleen Jönnille, jota oli saanut ikänsä kantaa.
Ja kohta poliisikamarin seuduilta pois päästyä ajoi vainajaa vastaan sen morsian, Kourun leski, neiti Riipiön kanssa. Hän ei tiennyt tällä välin tapahtuneista asioista mitään. Agronoomikaan ei ollut ilennyt hänelle niistä telefoonissa puhua. Hän valmisti vain häitänsä.
Mutta kun hän oli hurskasmielinen, oli hän lähtenyt Tampereelle, laskeakseen siellä seppeleen miesvainajansa haudalle. Jumalinen mieli vaati niin tekemään näin kihlajaisaikana. Hän ajoi sitä seppelettä tilaamaan ja joutui siten ajamaan sulhasensa ruumista vastaan. Hän tunsi Nuutisen ja kysäisi siltä, ketä siinä haudataan.
"Erästä jätkää vain", vastasi Nuutinen ystävästänsä Antti Pitkäsestä. Morsian ei sen enempiä kysellytkään. Hän vihasi jätkiä, ne kun olivat usein, kuleksiessaan, olleet hänen talonsa vaarana. Edelleen ajaessaan hän sen vuoksi puhelikin vainajasta, sulhasestansa, neiti Riipiölle:
"On Herra osunut oikeaan, kun semmoisen pois kutsui. Eikä kunnon miestä."
Hurskaasti hän sen puhui ja hyvässä tarkoituksessa, sillä hänen mielensä oli puhdas sulhasensa vuoksi. Hän vielä jatkoi:
"Minä en ymmärrä semmoisia ihmisiä, jotka unohtavat itsensä ja Herran niin, että rupeavat jätkän kanssa yleensä mihinkään seurusteluunkaan." Hän tunsi ylenneensä rikkaan sulhasensa, kauppaneuvoksen vuoksi, sen morsiameksi jouduttuansa, ja senkin vuoksi hän johtui näin puhelemaan.