Mutta vakaana vaelsi hänen sulhasensa ruumiskuorma hautausmaata kohti, ja hän ajoi toisaalle joutuaksensa tuon sulhon morsiameksi.
* * * * *
No niin.
Se oli tyyni, helteinen elokuun päivä. Ajaja istuksi sevillä arkun päässä, ja Nuutinen käveli kuorman vieressä vakaana, virkapuvussa, miekka vyöllä. Laiskahko koni käveli hiljaa. Nuutinen johtui muistelemaan tätä ystävä-vainajaansa. Mieli kävi vakavaksi. Oli niin kuuma, että hiotti.
Niin saapuivat he jo kaduilta metsäiselle taipaleelle. Saattajat kävelivät jälessä. Torkkuvan ajomiehen päässä oli kehkeytynyt joku laiska puhehalu. Sitä tyydyttääkseen hän lopulta kääntyi taapäin, silmäili pitkää arkkua ja nysä ikenessä lerpallaan arveli:
"On siinä aika pitkä roju… Tää ruumiskirstu." Nuutinen heräsi ajatuksistaan ja puheli vastaan, ilmoitellen:
"Se oli Antti-vainaa pitkä mies."
Ajomiehen päähän jäi kuvastamaan se arkun tuhoton pituus. Hän kuunteli laiskana. Nuutinen jatkoi, kuin toisteli:
"Pitkä, mutta muutoin kunnon mies oli vainaja."
Mutta oitis hän lisäsi: