Hän oli oikeastaan iloinen, kun sai nyt puutteessa ollessaan työtä, ja puheli siinä kaivaessaan haudankaivajalle:
"On se hyvä, että rikkaita kuolee… Saa toki köyhä haudankaivussa työtä."
Hän puhui sen kiitollisin mielin ja aherti nyt tuona rikkaana työnantajanansa ja sen köyhänä työntekijänä samalla. Hän kaivoi kuin karhu ja jatkoi puhelua, selitellen:
"Sillä rikkaan velvollisuus on antaa köyhälle työtä." Hän puhui työansioista. Ja kun oli lakko eikä oltu edeltäpäin sovittu kaivupalkasta, niin hän alkoi nyt johtaa keskustelua semmoiseksi, että haudankaivaja heltyisi ja maksaisi hänelle hyvän palkan. Hän alkoi laajalti, lapioi ja ensi otteeksi puheli:
"Mutta työnantajan on teetettävä hyödyllistä työtä… josta on vielä toivo. Maatöitä ja semmoisia." Työnantajaa, s.o. omaa itseään, hän koki panna pussiin, hellyttää sen liikojakin maksamaan.
"Ka", myönsi haudankaivaja, ja Jönni teki voimalla tuota hyödyllistä maatyötä, "josta on vielä toivo" ja jota hän työnantajana itsellään, työnpuutteeseen joutuneella, teetti. Hän koki johtua siihen kipeään palkka-asiaan ja jo alkoi:
"Ja palkkaa maksaessa ei pidä työnantajan pussin suuta kiinni kuroa."
Runsaasti pitää maksaa, hän puheli. Hän puhui sitä jo aivan tosihartaudella, kuin raamatun mies. Tietämättä itse olevansa tuo samainen työnantaja hän koki pehmittää sen sydäntä Herran Sanalla puhellen sille haudankaivajan välityksellä:
"Sillä mihinkäpä sitä työnantajakaan säästäisi? Että työntekijällensä vääryyttä palkan maksussa tekisi."
Se oli jo tosijumalisuutta, vaikka sen siemenenä olikin ollut kavaluus: halu pettää työnantaja, oma itsensä, pehmittämällä sen sydän. Hän lisäsi siitä työnantajasta: