"Ei sitä hänkään täällä iäistä asuntoa ja majaa rakenna. Niin että mitä sitä tavaraa säästää."
Ja hurskas haudankaivajakin kiintyi Jönnin raamatulliseen puheeseen. Jönni selitteli talousoppiaan edelleen, puhui toistamiseen siitäkin, että rikkaiden pitää antaa köyhille työtä, mutta viisaasti: teettää hyödyllistä maatyötä. Ja silloin haudankaivaja, kirkollisena miehenä, tuli siitä maatyöstä sanoneeksi:
"Ka maatöihinhän se Herra lähetti tuhlaajapojankin… Kun se menetti miljoonan… Vaikka ei ollut sitä ansainnut."
Ja Jönni myönsi sen, jatkoi maatyötänsä ja puolusteli nyt tuhlaajapoikaa, puhellen siinä kovasta työstä:
"Mutta hänen ei olisi silloinkaan pitänyt lannistua elatuksenmurheesta eikä malttaa mieltänsä… Sillä parempi on tyhjä vatsa kuin murheellinen mieli."
Ja niin kaivoi hän iäistä asuntoa itsellensä. Kaivoi omaa hautaansa, kaivoi sitä kiireesti, pelastaakseen ruumiinsa mätänemiseltä. Hän loi multaa hiki hatussa kuin karhu, syveni yhä syvemmä kuoppaan. Kymmenen markkaa hän oli itse sen kaivusta silloin maksanut, kun rahat lähetti, ja ansaitsi niistä omistansa nyt toki työllään neljä markkaa takaisin.
"Selvitäänhän sitä asiassa ilman lakkoakin", puheli hän vielä noita palkkarahoja saadessansakin, jatkoi äskeistä puhettansa työnantajain ja työntekijäin välisistä oloista, puhui rahastakin, selitti nyt talouspolitiikkaansa puhellen:
"Kun meillä on työoloissakin viisas politiikka työnantajan ja -tekijän puolelta, niin se käy samaan pussiin… Eikä toinen petä ja sorra toistaan." Haudankaivaja myönsi sen todeksi, sillä lakko suututti häntäkin, ja Jönni vakuutti:
"Minä olen aina tasapuolinen asiassa… Niin että en tässäkään asiassa astu toisen enemmän kuin toisenkaan varpaille, en työnantajan enkä -tekijän."
Ja vasta nyt hän johtui ottamaan selvää tuosta työnantajasta. Haudankaivaja kun näet ihmetteli että: "pianpa se valmistui", niin hän hikisenä vastaili: