"No… Kyllä nyt ei olisi ollut ruumiisi mätänemisen vuoksi kiirettä.
Sillä ennen tää hauta mätänee, ennenkuin noin terve ruumis."
Mutta Jönni istuksi hautansa reunalla puupölkyllä mietteissänsä. Hänestä oli tämä kaikki niin kovin ihmeellistä, että ei tiennyt mitä ajatella, mitä sanoa. Tuskin hän kuuli enää haudankaivajan puhettakaan ja heräsi vasta kun se häneltä peräsi:
"Vai mitä?"
Siitä hän heräsi ajatuksistaan ja puheli vakaana:
"Sitä minä tässä vain arvelin, että jos kuka tuohon kuoppaan joutuu, niin sille eivät enää pulukyyhkyset kujerra."
Ja hurskas haudankaivaja heltyi hänelle ja puheli:
"Se on Herra sinulle armonsa osoittanut. Hän avasi haudan, ja niin sinä heräsit ylös kuolleista."
Jönni kuunteli sitä kaikkea, kuten oli aina Helsingissä kuunnellut hautauskellojen raskaasti kumahtelevaa soittoa. Hän laski retkiänsä, muisti miljoonapuuhansa johtaneen hänet näin täpärälle, lähelle kuolemaa, ja puheli vakaana:
"Se on miljoona kaksiteräinen ase… Kun sitä lähdet liikuttamaan, niin se voi panna miehen omaa kuoppaansa kaivamaan ja sanoa että: pankpruutti… Pankpruutti ja vararikko."
Ja hän lähti hyvin vakaana hautausmaalta ja niin ohjasi kulkunsa puuseppä Pirisen luo. Oitis hänen poistuttuansa saapui hänen hurskas morsiamensa Kourun leski neiti Riipiön seurassa laskemaan seppeleensä miesvainajansa haudalle. Sen hauta oli aivan tämän hänen sulhasensa Jönnin avoimen haudan lähellä. Hän teki toimituksensa, pysähtyi katsomaan sulhasensa hautaa ja puheli mieli vakaana neiti Riipiölle: