Mutta ei hän niitä löytänyt, sillä ne olivat metsässä piilossa. Hän lähti lähimmälle asemalle ja varustautui kotimatkallensa — lopultakin.
Mutta Hämeenlinnassa joutui huijarijoukko oitis kiinni ja teljettiin tutkintoa odottamaan poliisilaitoksen isoon koppiin koko joukko, sillä ei ollut erityiskoppeja, mihin ripotella mies kuhunkin, ja Jönni etsi nyt heitä ahkerasti kuten omaa itseänsäkin ja toivoi saalista heistä.
XVII.
Nyt oli hän siis kotimatkalla. Hän oli pannut ristin ja arkun pakaasiin. Arkku olikin hänelle arvokas omaisuus. Ei siitä raskinut luopua. Mene tiedä osuu vielä voitolla myömään. Ainakin saa omansa. Juna, paikallisjuna, meni ainoastaan Hämeenlinnaan asti. Siinä täytyi pysähtyä, odottaa toista junaa. Hän otti tavarat pakaasista, ja niin jäi arkkukin mukaan Hämeenlinnaan.
Mutta Hämeenlinnassa seurustui häneen taas huijareita. Huomasivat
Jönnilla olevan rahoja, houkuttelivat hänet juomaan.
Ja niinpä hän nyt ryypiksi loput rahansa, ne huijareilta omistansa saadut. Hän kertoili tovereilleen ihmeellisistä seikkailuistaan. Kun hän kertoili siitä hautauksestaan, niin alkoivat juopottelutoverit kinata ja väittää, että hän on ollut todellakin kuollut ja herännyt ja noussut ylös kuolleista. Aluksi Jönni epäili, mutta lisää humalluttuansa hän alkoi jo taipua hiljaa uskomaan. Juopottelutoverit kun ihan vannoen vannoivat tietävänsä asian niin olevan. Nyt Jönni jo puheli:
"Jokohan tuo on niin, että minä olin jo siellä asti?… Pimeyden valtakunnassa?" Hän muisti, että sitä samaa oli hänelle vakuuttanut sekä hurskas haudankaivaja että jumalinen puuseppä Pirinen.
"Kyllä kai se sitten oli niin. Että se jo haisi iäisyydelle", myönteli hän jo. Ne toverit aivan vannoivat asian niin olevan. Sanoivat ihan poliisilta saavansa todistuksen siitä, että hän oli ollut tosikuollut.
Ja nyt muisti Jönni puhuneensa Hankulle ynseästi ylösnousemuksesta. Hän mainitsi siitä.
"Se oli kosto. Herra näytti, sillä sitä ei saa kieltää", selittivät silloin veijarit. Jönni alkoi jo tosissaan uskoa. Ensin hän uskoi voidakseen asialla ylpeillä, mutta siitä kehittyikin hiljaa oikea usko. Hän pelkäsi Herran todellakin kostaneen hänen ynseät puheensa, näyttäneen, että on se ylösnousemus, vaikka hän sen Hankulle ylpeästi kielsi. Taikauskoinen mieli alkoi hedelmöidä. Tosin hän tuon ylösnousemisensa uskoi rehdisti ainoastaan n.s. heikkoudenhetkinään, s.o. juopottelujensa alkuhetkillä, jolloin mieli oli sekava ja altis ja halu kertoilla ihmeistänsä sen mukainen — kertoilla niistä omiksi nautinnoikseen. Veijarit pitivät häntä puhetuulella, kyselivät: